Sit, watch and learn

Nythän on niin, että minulla on muuan erittäin lahjakas ystävä, jonka taiteellista voittokulkua olen seurannut aitiopaikalta vuodesta 2003. Kyseessä on tietysti sarjakuvapiirtäjä Marja Siira. Olen oppinut näiden vuosien aikana häntä katsomalla paljon siitä, miten (sarjakuva)taiteen saralla menestytään. Menestyneiltä taiteilijoilta pyydetään usein ohjeita siihen, miten aloittelijan kannattaa toimia. Olen kuullut tällaisia ohjeita usein, siis lähinnä muiden kuin Marjan antamana, ja uskoisin tietäväni jo näiden neuvojen yleisimmät kliseet. Koska olen havainnut niiden olevan hienoisesti ristiriidassa sen kanssa, mikä on oma arvioni Marjan menestymisen salaisuuksista, aion nyt kertoa mitä olen oppinut. Asiat joita aion kirjoittaa eivät siis ole ohjeita, joita Marja itse on antanut; eivät välttämättä edes ohjeita, joita arvelen että hän kysyttäessä antaisi. Kyseessä on oma tulkintani hänen menestymisestään, analyysi niistä ominaisuuksista ja taidoista, jotka olen hänessä havainnut ja joiden arvelen olleen ratkaisevassa asemassa. Nämä ominaisuudet ja taidot ovat jaettavissa karkeasti kolmeen osaan, ja ne pätevät lähinnä sarjakuvapiirustuksen kontekstissa, mutta on mahdollista että niitä voi soveltaa taiteen tekemiseen ylipäätään. En ole siitä kuitenkaan varma, koska en tiedä tarpeeksi siitä mitä muiden taiteenmuotojen tekeminen vaatii arvioidakseni mihin kaikkeen nämä havaintoni soveltuvat. Pitäydytään siis pääasiassa siinä sarjakuvan tekemisessä.

1. Lahjakkuus. Aloitan lahjakkuuden olemuksesta ja roolista, koska siihen liittyy kaikista oleellisin ristiriita joka omien käsitysteni ja usein annettujen neuvojen välillä vallitsee. Tavallisimpia ohjeita mitä mestareilta kuulee on se, että pitää harjoitella ahkerasti. Heiltä suorastaan odotetaan sellaista lupausta, että jos vain on päättäväinen ja harjoittelee ahkerasti, melkeinpä kuka hyvänsä voi päästä huipulle. Mitä sarjakuvapiirustukseen tulee, olen eri mieltä. Parhaat asiat mitä Marja osaa liittyvät minusta siihen kuka hän on eikä siihen mitä hän on opetellut, enkä usko hetkeäkään että ihan kenestä tahansa on vastaavaan. Kaikkien ei kerta kaikkiaan hyödyttäisi yrittää, niin julmalta kuin se kuulostaakin. En väitä, etteikö harjoittelusta olisi mitään hyötyä, jos on oikeanlaisia lahjoja. Väitän, että harjoittelu lähinnä vain jalostaa niitä ominaisuuksia ja taipumuksia, joita on jo valmiiksi.

Se, mitä lahjakkuudella tarkoitetaan, on aika mutkikas kysymys. Tarkoitan sillä itse tässä yhteydessä yksinkertaisesti kaikkia sellaisia ja vain sellaisia kykyjä, joita on äärimmäisen hankalaa tai mahdotonta saavuttaa harjoittelemalla. En ota kantaa siihen onko tämä oikea määritelmä lahjakkuudelle, koska sen ruotiminen on tässä yhteydessä jokseenkin pakko sivuuttaa jotta saan asiani sanotuksi. En myöskään väitä tietäväni, mitkä kyvyt ovat lahjakkuutta tarkoittamassani merkityksessä ja mitkä eivät, enkä tiedä, tulisiko minun käyttää lahjakkuuden tilalla jotain toista sanaa. Esimerkkejä siitä, mitä itse arvelen lahjakkuudeksi, voin toki antaa. Tällaisia ovat esimerkiksi rytmitaju, sävelkorva, huumorintaju, avaruudellinen hahmottaminen, päättelykyky ja tunneäly. En ole varma siitä, tulisiko tällaisia kykyjä pitää sellaisina joita joillakin ihmisillä ei ole missään määrin, vai pikemminkin jatkumoina eli kykyinä joita kaikilla on ja joissa ilmenee vain aste-eroja. Sekään ei kuitenkaan ole tässä yhteydessä kovin relevantti kysymys, koska kumpi tahansa käsitys pitääkin paikkansa, se vaikuttaa vain siihen miten minun tulisi muotoilla se mitä väitän. Jos lahjat ovat kykyjä joita kaikilla ei ole, väitän että harjoittelu voi tuoda menestystä vain niille joilla lahjoja on. Jos lahjat taas ovat jatkumoita, väitän että vaaditaan tietty kapasiteetti ennen kuin harjoittelulla saadaan aikaan tarpeeksi hyviä tuloksia.

Olen siis sitä mieltä, että menestyäkseen sarjakuvataiteilijana täytyy olla edes jonkinlaisia lahjoja. Sillä ei ole niin suurta väliä, mitä lahjoja tarkalleen ottaen. Vaikuttaa siltä, että mahdollisia lahjakkuuden muotoja on valtava määrä, enkä pidä mahdottomana sitäkään, että niitä on olemassa yhtä monta kuin on lahjakkaita yksilöitäkin. Mitä Marjaan tulee, olen kiinnittänyt huomioni etenkin hänen tunneälyynsä. Marja osaa luoda vivahteikkaita inhimillisiä hahmoja ja kiehtovaa vuorovaikutusta niiden välille, ja lisäksi vielä eläytyä tähän kokonaisuuteen niin onnistuneesti, että pystyy välittämään sen lukijalle kaikessa rikkaudessaan. Hän ei ole erityisesti opetellut tätä missään. Hän ei ole päntännyt ulkoa mitään listoja siitä, mitä ominaisuuksia on oltava hyvällä hahmolla, hän ei ole opetellut mitään kikka kakkosia siihen miten lukijalle välitetään tunteita ja niin edelleen. Uskon siis, että harjoittelu ei välttämättä tee mestaria. Se ei ainakaan takaa mitään.

Mistä sitten voi tietää, kenellä on tarpeeksi lahjoja siihen että kannattaa yrittää? Helvetin hyvä kysymys.

2. Motivaatio. On sanottu, että poliitikon tärkein ominaisuus on kyky tulla valituksi. Samassa hengessä voisi sanoa, että taiteilijan tärkein ominaisuus on kyky saada jotakin aikaan konkreettisesti. Kun kyseessä on vuosia kestävä sarjakuvaprojekti jota tehdään omalla ajalla ja kustannuksella, tarvittavan motivaation määrä on melkoinen. Tässä onnistuakseen pitää hallita jotakin sellaista, mitä pidän mielenkiintoisena paradoksina. Nimittäin pystyäkseen tekemään sellaista taidetta jota sarjakuva on, tulee olla luova, vilpitön, ennakkoluuloton ja välitön kuin lapsi; tulee osata leikkiä. Mutta jaksaakseen ylläpitää tätä leikkiä vuodesta toiseen siitä täytyy samaan aikaan tehdä työtä. Jos ei osaa leikkiä, luovuus ja uskallus tyrehtyy. Jos ei osaa työskennellä, leikki ei siirry omasta mielikuvituksesta paperille. Tämä paradoksi täytyy ratkaista jollakin tavalla. Henkilökohtaisesti taidan itse kärsiä tällä hetkellä omien projektieni kanssa siitä, etten osaa leikkiä silloin kun alan työskennellä, enkä käsitä miten Marja tässä onnistuu.

3. Itsevarmuus. Jos tahtoo saada aikaan jotain sellaista mitä kehtaa tehdä ja ehkä jopa näyttää, ei saa kuunnella kaikkia eikä varsinkaan koko ajan. Marja ei juurikaan kuuntele. Hän tietää mitä haluaa tehdä ja pitää tätä halua oikeutuksena tehdä. Hän käsikirjoittaa tietoisesti tarinoihinsa kliseitä. Hän piirtää sitä mitä haluaa piirtää eikä sitä mitä olettaa muiden haluavan nähdä. Hän julkaisee asioita, joihin hän tiedostaa sisältyvän virheitä. Hän kokeilee erilaisia tapoja tehdä, mutta vain jos se sattuu huvittamaan. Hän kritisoi avoimesti vallalla olevia käsityksiä, jos huomaa pärjäävänsä ilman niitä. Onko tämä kaikki tehnyt hänestä jotenkin huonon taiteilijan? Tuskinpa vaan. Päin vastoin, hän on selvinnyt sekä omista että muiden vaatimuksista säilyttämällä työhönsä rennon, itsevarman ja vilpittömän otteen; paradoksaalisesti voisi todeta, että hän menestyy, koska hänellä ei ole kunnianhimoa. Itse asiassa nyt kun mietin, niiden seitsemän ja puolen vuoden aikana jotka olen hänet tuntenut en muista hänen kertaakaan istuneen alas ja toteavan, että nytpä harjoittelen piirtämistä. Hän vain piirtää, ja luottaa siihen että taito kyllä karttuu ajan myötä. Ja siihen, että piirtää saa sitä odotellessakin. Hän ei myöskään oleta, että kenellä tahansa muulla ihmisellä on häntä paremmat valmiudet arvioida hänen työtään, eikä siis erityisemmin pyytele kritiikkiä. Hän on säilyttänyt kosketuksen omaan tapaansa tehdä muistamalla, että annettu kritiikki kertoo usein enemmän kritiikin antajasta kuin kritiikin kohteesta. Tuloksena on itselleen uskollinen taiteilija, joka ei ole tukahduttanut motivaatiotaan liiallisella epävarmuudella siitä mikä on riittävän hyvää.

Tiivistettynä haluan siis kehoittaa hienoiseen skeptisyyteen, kun teille luvataan menestystä pelkällä ahkeruudella ja nöyryydellä. Lieneeköhän sattumaa, että nuo kaksi taitavat olla arvostetuimmat luonteenpiirteet perinteisessä suomalaisessa kulttuurissa? Se kulttuuri ei kyllä tiennyt sarjakuvasta mitään.