Aina silloin tällöin kohtaan ihmisiä, joihin ihastun. Koska ihmettelen vähän sitä tapaa jolla ihmiset yleensä vaikuttavat sekä käsittävän että hoitavan tämän kyseisen tilanteen, kerron mitä itse asiasta ajattelen.
Ensinnäkin minulle ihastumisessa (ainakin sillä tavalla kuin sen itse määrittelen) ei ole mitään kiellettyä edes seurustelusuhteen aikana. Minusta on sekä teoriassa että käytännössä mahdotonta, että ihminen lakkaa viehättymästä muista ihmisistä suhteen löydettyään. Ja jos siinä joku onnistuukin, niin minusta se on sääli. On kuitenkin kokonaan toinen asia, mitä sen tunteensa kanssa tekee. Nykyisin on vallalla semmoinen itsestäänselvänä pidetty käsitys, että ihastuminen vaatii mahdollisimman läheistä kontaktia ihastuksen kohteeseen. Miksi?
Minulle ihastumisen tunne on ihanimmillaan, kun saan katsella sen kohdetta suhteellisen etäältä. Se on kuin joulun odotus lapsena. Tai kakku, joka on niin kaunis, että sitä ei raaski leikata. Niin kuin loistava taideteos, jota ei kuitenkaan tahtoisi omalle seinälleen, tai kaunis vaate, jonka tietää pukevan parhaiten jotakin toista. Minun ei tarvitse saada jokaista ihastuksen kohdetta itselleni. En ymmärrä, millä tavalla se ihastukseksi nimittämäni mukava tunne täydentyisi, jos pyrkisin aina läheisimpiin tekemisiin sen kohteen kanssa. Tai millä tavalla minä siitä täydentyisin? Joskus tuntuu, että ihmiset hyppäävät ihastuksiensa kelkkaan niin herkästi siksi, että tarvitsevat näiltä jotakin itselleen. Tai itseensä. Minä en kaipaa täydentämistä, joten en välttämättä aina halua ottaa sitä riskiä, että latistan mukavan tunteen viemällä asioita pitemmälle. Usein saatan jopa tiedostaa, että vaikka olenkin ihastunut johonkin henkilöön, en tulisi hänen kanssaan toimeen. Se ei haittaa. Minulle on myös aivan sama, vaikka tämä tunteeni perustuisi jonkinlaiselle illuusiolle. Pääasia, että se liikuttaa ja inspiroi minua ilman riskejä.
Kyllähän minä toki kaipaan ihmisiä myös lähelleni. On myös tavallaan mukavaa, jos satun joskus tutustumaan johonkin ihastuksen kohteeseeni, koska minun on hankala rakastaa ihmistä, jota en voi millään tavalla ihailla. Ihastus ei siitä huolimatta ole minun tapauksessani mikään hirveän luotettava indikaattori siitä, kuinka syvästi tulen ihmiseen kiintymään. Lisäksi tiedän, että hyvän parisuhteen voi todistetusti saada aikaan ilman sen kummempaa ihastumisvaihettakin, pikku hiljaa kiintymällä (tällä en kuitenkaan missään nimessä tarkoita eroottisen kipinän totaalista puuttumista). Vastaavasti ihastumiselle perustuvat suhteet voivat olla vaikka kuinka huonoja. Itse asiassa jos pitäisi valita vain yksi tekijä, jonka perusteella saisi valita elämänkumppanin, en suosittelisi valitsemaan ihastumista. Sikäli kun ihastumisella tarkoitetaan nyt jännitystä ja eroottista vetovoimaa, se tuppaa olemaan joka tapauksessa kaikista mahdollisista tunteista kaikista lyhytkestoisin. (Joku sanoikin jossain, että ihastunut ei voi olla koskaan kovin kauaa kerrallaan, koska se kävisi elimistölle liian raskaaksi.)
Tokihan tämän lähestymistapani voisi halutessaan teilata sillä perusteella, että se on ainoastaan introvertin luonteeni tuotosta. Jos näin olisi, väittäisin kuitenkin, että sitten kaikki muukin eroottinen ja sosiaalinen käyttäytyminen voitaisiin palauttaa ainoastaan temperamenttieroihin, eikä niitä tietääkseni ole hyviä ja huonoja. Miksi siis kulttuurimme tukee ainoastaan tietynlaisia piirteitä? Se on vahingollista, koska ihmiset ovat erilaisia, mutta myös siksi, että sosiaalinen käyttäytyminen on tosiasiassa aina osaksi opittua. Uskon että joku saattaa ihan oikeasti lähteä jonkun ihastuksensa matkaan siksi, että on oppinut muilta että vain ihastuminen on sitä ns. tosirakkautta. Tällainen lähestymistapa ei sovi kaikille. Väittäisin muuten että minulla, kuten oletettavasti kaikilla muillakin, näihin asioihin vaikuttaa introverttiuden tai ekstroverttiuden lisäksi jokunen muukin luonteenpiirre. Olen sellainen jalat maassa -tyyppinen järkevä, kärsivällinen ja pitkäjänteinen ihminen. Tästäkään näkökulmasta en millään käsitä, miksi ihastumisen tunne nostetaan jollekin jalustalle esimerkiksi arkiseen kiintymykseen nähden. Miksi pitää aina tavoitella ja arvostaa sitä, mikä saa parhaiten adrenaliinin virtaamaan? Onko eroottinen lataus kaiken hyvän mittari?
Erotiikasta tulikin mieleen, että minä ihastun aivan yhtä usein naisiin kuin miehiinkin. (Jopa useammin naisiin, kun osaavat ulkoisesti olla keskimäärin viehättävämpiä. :D) Kaikkiin ihastumisiini ei kuitenkaan liity eroottista latausta. En pidä erotiikkaa myöskään asiana jota joko on tai ei, vaan mielestäni kyse on enemmänkin jatkumosta. En silti vaivaudu tämän asian takia käymään läpi mitään seksuaali-identiteettikriisiä. Minua kiinnostaa vain se, mistä pidän, eikä se, millaiseen ihmiskategoriaan sen perustella kuulun. Joku voisi tähän huomauttaa, että eihän se mitään oikeaa ihastumista sitten ole, jos siihen ei erotiikkaa kuulu. En oikein ymmärrä tuota näkemystä, muuten kuin siinä mielessä, että ihastumisella sanana on yleensä totuttu viittaamaan vain hyvin tietynlaiseen tunteeseen. Sanojen merkityksestä tulee toki jossakin määrin pitää kiinni mikäli haluamme puhua samaa kieltä kanssaihmistemme kanssa. En kuitenkaan oikein ole varma, miksi muuksi kuin ihastumiseksi minun pitäisi sitten nimittää ei-eroottista tai vain lievästi eroottista kiinnostustani toiseen naiseen. Tunne ei nimittäin ole minulle millään tavalla vähäisempi kuin eroottinen ihastuminen - ei vähemmän intensiivinen, ei vähemmän arvokas, ei vähemmän juuri mitään. Se vain on luonteeltaan vähemmän eroottista ja siinä kaikki.
Ja vaikka en seurustellessani olisikaan tiukassa mielessä ihastunut kumppaniini, tiedän kyllä sitten sitäkin todennäköisemmin, miksi minä haluan hänen kanssaan olla. En jätä tämän luokan päätöksiä perustelematta itselleni. Toiseen ihastuessani minun ei tarvitse kuin palauttaa mieleeni, kenen kanssa haluan olla ja miksi. Ja kun tämän tiedän, voin olla ihastunut levollisin mielin. Yleensä ihmiset eivät käsitä asiaa näin, joten ei ole mikään ihme, että he yrittävät varattuina ollessaan kieltää vimmaisesti ihastumisen itseltään. Se tuntuu kuitenkin valitettavasti olevan vain tae sille, että ihastuminen varmasti saa kielletyn hedelmän hohteen ja saa ihastuneen mielestä entistä lujemman otteen. (En nyt muista minkä lehden artikkeli se oli, jonka otsikkona oli, että alitajunta ei ymmärrä sanaa "ei"; osuva joka tapauksessa.) Kuten edellä totesin, ihastumisen nostaminen jalustalle voi olla ainakin osittain opittua. Melko hyvän sopan siinä ihminen itselleen keittää, jos sinkkuna ollessaan ensin tavoittelee ja korostaa ihastumisen tunnetta kaikin keinoin, ja sitten suhteeseen päästyään ja suhteen vakiinnuttua yrittää muuttaakin ihastumisen mielessään nopeasti ilmiöksi, jota ei missään nimessä saa tapahtua. Mahtaakohan moneltakin onnistua? Sääliksi käy niitä ihmisiä, jotka tulevat jätetyiksi tämän ilmiön takia.
Vaan eipä sillä, en tahdo moralisoida soinimaiseen "pysykää naimisissa, ei se vaihtamalla parane" -tyyliin. Aika usein on tullut huomattua, että kyllä vaihtamalla ihan oikeasti paranee. (Kuvitelkaapa tähän väliin hetki huviksenne elämän mittaista avioliittoa jonkun teiniromanssinne kanssa.) Soinin jutuista tulee myös vähän sellainen kuva, että hänen mielestään ihmisiä on kahdenlaisia - ne jotka pysyvät ikänsä naimisissa, ja holtittomat hedonistit, jotka vaihtavat kumppania vähän väliä. Minun mielestäni asia on vähän mutkikkaampi. Mutta sitä voi kuitenkin kritisoida, millaisiin asiohin se vaihtaminen milloinkin perustuu. Siitä olen Soinin kanssa samaa mieltä, että ihmiset ovat nykyisin usein liian lyhytjänteisiä. Tämän takia halusin tuoda esiin vähän toisenlaisen näkökulman; jotta vaihtoehtoisen lähestymistavan esittäminen ei jäisi pelkästään sellaisten ihmisten vastuulle kuin Timo Soini.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti