Ihmisen henkinen kehitys ja muuan korulipas

Olin vasta muutaman vuoden vanha, kun sain vanhemmiltani lahjaksi pienen puisen korulippaan. Se oli maalattu valkoiseksi punaisin yksityiskohdin, siinä oli ulosvedettävä laatikko ja pieni peili. Minulla ei niin pienenä tainnut edes olla vielä koruja, mutta koska olin jokseenkin normaali pikkutyttö, olin kovin iloinen lahjastani. En oikein osaa selittää silloista ajatuksenjuoksuani kovin ymmärrettävästi, mutta joka tapauksessa; koska lipas oli minun mielestäni niin hieno, liimasin siihen tarran. Tarrassa oli kuva keijukaisesta ja liimasin sen suoraan keskelle rasiaa. Jollakin tavalla minusta tuntui, että tarran ja rasian viehättävyys maksimoitui kun yhdistin ne toisiinsa.

Varsin pian aloin kuitenkin hävetä tekoani valtavasti. En muista tarkkaan, mutta on mahdollista, että näytin isälleni mitä olin saanut aikaan ja isä huomautti jotakin siihen suuntaan, että esineisiin ei ole tapana lätkiä tarroja. Sekin on kuitenkin mahdollista, että kehitin häpeäni aivan omin päin. Joka tapauksessa kävi niin että tulin pahan kerran katumapäälle. En tainnut edes ajatella enää miltä tarra ja lipas näyttivät yhdessä tai erikseen, tunsin vain tehneeni jotakin tavattoman lapsellista ja typerää. Jotakin sellaista, mitä isot tytöt eivät tee. Yritin hädissäni raapia tarraa irti, mutta niin pitävää liimaa on harvoin tullut vastaan vanhemmallakaan iällä. Olisin ehkä saanut apua vanhemmiltani jos olisin pyytänyt, mutta minua nolotti liikaa. Koitin siirtää lippaan paikalle jossa sitä ei jatkuvasti tarvisi katsella. Siitä tuli minulle symboli jostakin, ja mulkoilin sitä vielä teini-iässäkin tuntien irrationaalista kiukkua ja häpeää. Jossakin vaiheessa siirsin koruni muualle tekemättä asiasta sen suurempaa numeroa, ja lopulta muutin pois kotoa ja olin valmis unohtamaan koko lippaan.

Lapsena minä ajattelin ihmisen henkisestä kehityksestä hyvin yksinkertaisesti ja mustavalkoisesti. Ensin ihminen on lapsi, ja sitten ei ole. Ihmisen elämään kuuluvat lapsuus ja aikuisuus. Lapsena ihminen on epäkypsä, ja aikuisena kypsä. Siinä kaikki. Sitä en tiennyt, milloin tuo aikuistuminen tarkkaan ottaen tapahtuu, ja odotin uteliaana. Teini-iässä aloin kuitenkin aavistaa, että kaikki ei ehkä sittenkään lopu täysi-ikäisyyteen. Aloin nähdä ihmisen kehityskaaren tasaisesti nousevana suorana. Ihminen kehittyy koko elämänsä, ja on vanhana huipulla. En vielä silloin tiedostanut ajattelevani näin. Paheksuimme kavereiden kanssa mummoja, jotka arvostelevat nuorisoa, kyttäävät, nipottavat ja ovat muutenkin hulluja. Jostakin alitajuntani perukoilta löysin kuitenkin jonkinlaista vaistomaista ja lapsenomaista kunnioitusta.

Tulin tietoiseksi sen olemassaolosta, koska se lakkasi lukiossa. Kasvoin valtavaa vauhtia ja sain suurempia älyllisiä haasteita. Opin jatkuvasti ja intensiivisesti uusia asioita, ennen kaikkea kriittistä ajattelua. Koin tämän nousukiidon hurmassa jonkinlaista älyllistä ylemmyydentuntoa, niin kuin varsin monet lukiolaiset. Keskustelin reilusti itseäni vanhempien ihmisten kanssa ja petyin. Eivät ne jaksaneet eikä niitä kiinnostanut. Olin tottunut vastaanottamaan lähes päivittäin jotakin uutta, joten aloin nähdä jo keski-ikäisetkin luutuneina ja tylsämielisinä kalkkiksina - vanhuksista puhumattakaan. Käsitykseni ihmisen kehityksestä muuttui jälleen. Sen verran minulla sentään oli järkeä ja nöyryyttä, että en katsonut itse eläväni vielä kehityksen suurinta huippua. Sijoitin sen suunnilleen kolmen kymmenen ikävuoden paikkeille. Katsoin, että silloin ihminen on toisaalta päässyt nuoruuden epäkypsyydestä, mutta toisaalta nuoruudelle ominainen joustavuus ja vastaanottavaisuus ei ole vielä karissut. Sen jälkeen alkaa taantuminen.

Vähän myöhemmin lohkaisin epämääräisestä "henkisestä kehityksestä" erilleen ajattelun. Tarkoitan sillä tiedon prosessointia ja ongelmanratkaisukykyä. (Olisiko kognitio oikea sana?) En tiennyt kovin tarkkaan, mikä on se tekijä, joka ajattelun jälkeen jää jäljelle muodostamaan loput ihmisen henkisestä elämästä ja kehitystasosta. Ehkä sitä voisi kutsua viisaudeksi. Oli se mitä hyvänsä, sen suhteen tietyssä mielessä luovutin. Totesin, että sitä ei voi havainnoida eikä mitata. En kiistänyt sen olemassaoloa enkä hyödyllisyyttä, mutta en ollut enää kovin kiinnostunut analysoimaan sitä, enkä varsinkaan sitä milloin se on huipussaan. Oivalsin sen olevan joka tapauksessa jotakin, mihin kaikkien tulisi pyrkiä koko elämänsä ajan, ja jota kukaan ei voi kuitenkaan täydellisesti saavuttaa missään iässä. En tässäkään vaiheessa kiistänyt sitä että vanhoilla ihmisillä voi olla jotakin nuoria enemmän, esimerkiksi kokemusta ja jonkinlaista ymmärrystä. Mutta ainoa mielekäs näkökulma jonka pystyin säilyttämään oli ajattelun näkökulma. Vain nuori ihminen kysyy, etsii ja haastaa, joten nuori ihminen on paras ajattelija. Tästä näkemyksestä olen enemmän tai vähemmän pitänyt kiinni näihin päiviin asti. Lukion jälkeiset vuodet ovat tuoneet herkkyyttä sävyille ja vivahteille, mutta perusrakenteesta olen pystynyt pitämään kiinni; siitä huolimatta, että iso osa rakennelmani painosta mureni siinä vaiheessa, kun jouduin kaikenkattavuuden sijaan valitsemaan näkökulman.

Nyt joulunpyhien aikaan kävin taas lapsuudenkodissani, ja löysin lippaani uudelleen. Tai ei se oikeastaan koskaan ollut edes hukassa, en vain kiinnittänyt siihen aikaisemmin huomiota. Tällä kertaa olin kuitenkin utelias. Huomasin yllätyksekseni, että se pahuksen tarra ei näytä mielestäni enää kovin pahalta. Se jopa sopii siihen. Lipas on tylsän valkoinen punaisia yksityiskohtia lukuunottamatta, ja muuten neutraalin värisessä tarrassa olevat punaiset kohdat toistavat väriä, vaikka sävy ei olekaan aivan sama. Tarra rikkoo mitäänsanomattoman kokonaisuuden, mutta ei silti visuaalisesti pistä silmään.

Hämmennyin. Mitä jos ihmisen kehitys kulkee sittenkin jonkinalaisissa sykleissä? Olinko minä kypsä kun liimasin sen tarran, vai olenko nyt epäkypsä, kun olen lakannut pitämästä sitä häiritsevänä? Mitä minä olin siinä välissä?