Blogi

Parisuhdepluralismia

2012-01-31T22:59:00.002+02:00

Tulin tässä ajatelleeksi erästä klassista parisuhdeongelmaa. On käsittääkseni aika tavallista ärsyyntyä siitä, että kumppani valittaa jatkuvasti ns. turhasta. Mietin tässä miten itse koen asian, ja päätin (jälleen) kirjoittaa kun huomasin, että en ajattele siitä aivan samalla tavalla kuin mihin yleensä itse törmään.

Minun mielestäni turhaa valittamisen aihetta ei periaatteessa ole. Jos ihminen onnistuu oikeasti kehittämään itselleen jonkinlaisen voimakkaan tunnetilan (ärtymys, ahdistus tms) vaikkapa siitä että kumppani on jättänyt sukat lattialle, kyseessä ei voi olla hänelle kovin vähäpätöinen asia. Valittaminen ei myöskään tietääkseni ole valittajalle itselleen hauskaa, joten ihmisillä on melkein aina omasta näkökulmastaan hyvä syy valittaa. Valittamista motivoi tunne, ja turhia ja mitättömiä tunteita ei ole, vaikka turhia asioita saattaa ollakin. Vai onko? Asioiden tärkeyskään ei liene mikään objektiivisesti määriteltävissä oleva asia, joten senkään takia en kovin kärkkäästi ole kertomassa läheisilleni mistä heidän kuuluisi valittaa.

Enkö minä sitten koskaan ärsyynny siitä että minulle valitetaan? Kyllä vain. Enkä aina myöskään henkilökohtaisella tasolla ymmärrä, miksi valituksen kohteena oleva asia ansaitsee niin paljon huomiota. Samoin on tietysti myös sellaisia asioita, joihin toisten ihmisten ei kuulu valittamalla puuttua - kellään ei pitäisi olla sanomista esimerkiksi siitä millaisia vaatteita tykkään käyttää. Sietokykyni loppumisen syy ei kuitenkaan ole yleensä palautettavissa valituksen aiheeseen, vaan tapaan jolla valitetaan. Tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi sellaiset, joissa minusta tuntuu että olen valitukselle täysin väärä kohde. Joskus ihmiset myös ovat niin ärsyyntyneitä toiseen ihmiseen itseensä, että mihin tahansa tekosyyhyn kitistä hänelle tartutaan. Tunnettu tosiasia lienee myös se, että väsyneinä ja pahantuulisina jotkut sortuvat valittamaan asioista, joita he itsekin pitävät jälkeenpäin mitättöminä. Tätäkään en jaksa kuunnella; minua ei huvita ottaa kiistan aihetta vakavasti jos arvaan että ei valittajakaan sitä jälkeenpäin ota, minkä lisäksi valittaminen tällaisissa tilanteissa ei muutenkaan saa aikaan sitä mihin sillä ilmeisesti pyritään eli paranna oloa. En halua joutua maksamaan kustannuksia huonosta strategiasta. En oikein tiedä uskonko muutenkaan siihen että kiukkua voi "purkaa", ja jos voi, onko se paras tai ainoa tapa reagoida aggressioon. Kuten Janne kerran sanoi, tuon purkamisteorian mukaan buddhalaisilla munkeilla pitäisi olla niin käsittämättömästi patoutumia että mielenrauhan tavoittelusta ei tulisi mitään. Pohtia voisi mielestäni myös sitäkin, palveleeko tuollainen "purkaminen" kaikkia ihan yleispätevästi vain sillä perusteella että se on joillekin temperamenttityypeille luontevin tapa toimia.

Eli kyllä, minulle saa valittaa siitä että jätän vaikkapa ne sukat lattialle. Kokonaan toinen kysymys on sitten se, haluanko asua sellaisen ihmisen kanssa jolle sukkieni sijainti on hyvin tärkeä asia. Veikkaanpa että en. Lisäksi minullakin on oman logiikkani mukaan täysi oikeus valittaa siitä, että vaadittu siisteyden aste on minulle stressaava asia.

Ihmisen henkinen kehitys ja muuan korulipas

2012-01-08T15:39:00.005+02:00

Olin vasta muutaman vuoden vanha, kun sain vanhemmiltani lahjaksi pienen puisen korulippaan. Se oli maalattu valkoiseksi punaisin yksityiskohdin, siinä oli ulosvedettävä laatikko ja pieni peili. Minulla ei niin pienenä tainnut edes olla vielä koruja, mutta koska olin jokseenkin normaali pikkutyttö, olin kovin iloinen lahjastani. En oikein osaa selittää silloista ajatuksenjuoksuani kovin ymmärrettävästi, mutta joka tapauksessa; koska lipas oli minun mielestäni niin hieno, liimasin siihen tarran. Tarrassa oli kuva keijukaisesta ja liimasin sen suoraan keskelle rasiaa. Jollakin tavalla minusta tuntui, että tarran ja rasian viehättävyys maksimoitui kun yhdistin ne toisiinsa.

Varsin pian aloin kuitenkin hävetä tekoani valtavasti. En muista tarkkaan, mutta on mahdollista, että näytin isälleni mitä olin saanut aikaan ja isä huomautti jotakin siihen suuntaan, että esineisiin ei ole tapana lätkiä tarroja. Sekin on kuitenkin mahdollista, että kehitin häpeäni aivan omin päin. Joka tapauksessa kävi niin että tulin pahan kerran katumapäälle. En tainnut edes ajatella enää miltä tarra ja lipas näyttivät yhdessä tai erikseen, tunsin vain tehneeni jotakin tavattoman lapsellista ja typerää. Jotakin sellaista, mitä isot tytöt eivät tee. Yritin hädissäni raapia tarraa irti, mutta niin pitävää liimaa on harvoin tullut vastaan vanhemmallakaan iällä. Olisin ehkä saanut apua vanhemmiltani jos olisin pyytänyt, mutta minua nolotti liikaa. Koitin siirtää lippaan paikalle jossa sitä ei jatkuvasti tarvisi katsella. Siitä tuli minulle symboli jostakin, ja mulkoilin sitä vielä teini-iässäkin tuntien irrationaalista kiukkua ja häpeää. Jossakin vaiheessa siirsin koruni muualle tekemättä asiasta sen suurempaa numeroa, ja lopulta muutin pois kotoa ja olin valmis unohtamaan koko lippaan.

Lapsena minä ajattelin ihmisen henkisestä kehityksestä hyvin yksinkertaisesti ja mustavalkoisesti. Ensin ihminen on lapsi, ja sitten ei ole. Ihmisen elämään kuuluvat lapsuus ja aikuisuus. Lapsena ihminen on epäkypsä, ja aikuisena kypsä. Siinä kaikki. Sitä en tiennyt, milloin tuo aikuistuminen tarkkaan ottaen tapahtuu, ja odotin uteliaana. Teini-iässä aloin kuitenkin aavistaa, että kaikki ei ehkä sittenkään lopu täysi-ikäisyyteen. Aloin nähdä ihmisen kehityskaaren tasaisesti nousevana suorana. Ihminen kehittyy koko elämänsä, ja on vanhana huipulla. En vielä silloin tiedostanut ajattelevani näin. Paheksuimme kavereiden kanssa mummoja, jotka arvostelevat nuorisoa, kyttäävät, nipottavat ja ovat muutenkin hulluja. Jostakin alitajuntani perukoilta löysin kuitenkin jonkinlaista vaistomaista ja lapsenomaista kunnioitusta.

Tulin tietoiseksi sen olemassaolosta, koska se lakkasi lukiossa. Kasvoin valtavaa vauhtia ja sain suurempia älyllisiä haasteita. Opin jatkuvasti ja intensiivisesti uusia asioita, ennen kaikkea kriittistä ajattelua. Koin tämän nousukiidon hurmassa jonkinlaista älyllistä ylemmyydentuntoa, niin kuin varsin monet lukiolaiset. Keskustelin reilusti itseäni vanhempien ihmisten kanssa ja petyin. Eivät ne jaksaneet eikä niitä kiinnostanut. Olin tottunut vastaanottamaan lähes päivittäin jotakin uutta, joten aloin nähdä jo keski-ikäisetkin luutuneina ja tylsämielisinä kalkkiksina - vanhuksista puhumattakaan. Käsitykseni ihmisen kehityksestä muuttui jälleen. Sen verran minulla sentään oli järkeä ja nöyryyttä, että en katsonut itse eläväni vielä kehityksen suurinta huippua. Sijoitin sen suunnilleen kolmen kymmenen ikävuoden paikkeille. Katsoin, että silloin ihminen on toisaalta päässyt nuoruuden epäkypsyydestä, mutta toisaalta nuoruudelle ominainen joustavuus ja vastaanottavaisuus ei ole vielä karissut. Sen jälkeen alkaa taantuminen.

Vähän myöhemmin lohkaisin epämääräisestä "henkisestä kehityksestä" erilleen ajattelun. Tarkoitan sillä tiedon prosessointia ja ongelmanratkaisukykyä. (Olisiko kognitio oikea sana?) En tiennyt kovin tarkkaan, mikä on se tekijä, joka ajattelun jälkeen jää jäljelle muodostamaan loput ihmisen henkisestä elämästä ja kehitystasosta. Ehkä sitä voisi kutsua viisaudeksi. Oli se mitä hyvänsä, sen suhteen tietyssä mielessä luovutin. Totesin, että sitä ei voi havainnoida eikä mitata. En kiistänyt sen olemassaoloa enkä hyödyllisyyttä, mutta en ollut enää kovin kiinnostunut analysoimaan sitä, enkä varsinkaan sitä milloin se on huipussaan. Oivalsin sen olevan joka tapauksessa jotakin, mihin kaikkien tulisi pyrkiä koko elämänsä ajan, ja jota kukaan ei voi kuitenkaan täydellisesti saavuttaa missään iässä. En tässäkään vaiheessa kiistänyt sitä että vanhoilla ihmisillä voi olla jotakin nuoria enemmän, esimerkiksi kokemusta ja jonkinlaista ymmärrystä. Mutta ainoa mielekäs näkökulma jonka pystyin säilyttämään oli ajattelun näkökulma. Vain nuori ihminen kysyy, etsii ja haastaa, joten nuori ihminen on paras ajattelija. Tästä näkemyksestä olen enemmän tai vähemmän pitänyt kiinni näihin päiviin asti. Lukion jälkeiset vuodet ovat tuoneet herkkyyttä sävyille ja vivahteille, mutta perusrakenteesta olen pystynyt pitämään kiinni; siitä huolimatta, että iso osa rakennelmani painosta mureni siinä vaiheessa, kun jouduin kaikenkattavuuden sijaan valitsemaan näkökulman.

Nyt joulunpyhien aikaan kävin taas lapsuudenkodissani, ja löysin lippaani uudelleen. Tai ei se oikeastaan koskaan ollut edes hukassa, en vain kiinnittänyt siihen aikaisemmin huomiota. Tällä kertaa olin kuitenkin utelias. Huomasin yllätyksekseni, että se pahuksen tarra ei näytä mielestäni enää kovin pahalta. Se jopa sopii siihen. Lipas on tylsän valkoinen punaisia yksityiskohtia lukuunottamatta, ja muuten neutraalin värisessä tarrassa olevat punaiset kohdat toistavat väriä, vaikka sävy ei olekaan aivan sama. Tarra rikkoo mitäänsanomattoman kokonaisuuden, mutta ei silti visuaalisesti pistä silmään.

Hämmennyin. Mitä jos ihmisen kehitys kulkee sittenkin jonkinalaisissa sykleissä? Olinko minä kypsä kun liimasin sen tarran, vai olenko nyt epäkypsä, kun olen lakannut pitämästä sitä häiritsevänä? Mitä minä olin siinä välissä?

Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta

2012-01-06T15:29:00.003+02:00

Vapaaehtoinen lapsettomuus on asia, jonka ei minun mielestäni kaiken järjen mukaan pitäisi provosoida eikä muutenkaan herättää tunteita. Totuus on kuitenkin toinen. Jos vähänkin etsii netistä aiheeseen liittyvää keskustelua, käy ilmi että jotkut ihmiset todella paheksuvat tällaista valintaa, tai pitävät sitä merkkinä jollakin tavalla kehittymättömästä tai kieroutuneesta luonteesta. Ihan autenttisina poimintoina voisin mainita, että vapaaehtoisesti lapsettoman ihmisen ajatellaan olevan mm. kylmä, itsekäs ja kykenemätön ottamaan vastuuta. Olin vähällä jättää kirjoittamatta koko aiheesta (ja pitkään tätä lykkäsinkin), koska arvelin että se mitä minulla on aiheesta sanottavana on kaikesta huolimatta itsestäänselvää suurimmalle osalle ihmisistä. Oli se tai ei, yleisön pyynnöstä kerron kuitenkin minkälaisiin syihin vapaaehtoinen lapsettomuus voi muunmuassa perustua, ja miten sitä ylipäätään voi perustella. Ehkä tämä ei tavoita ihmisiä joilla on ikäviä ennakkoluuloja, mutta ehkäpä voin auttaa ihmisiä jotka eivät tiedä mitä vastaisivat syyllistäville sukulaisille.

Omasta tilanteestani ja tämän kirjoituksen viitekehyksestä vielä vähäsen, kun ihmiset nyt joka tapauksessa tuppaavat vetämään johtopäätöksiä. Ensinnäkin en ole vielä koskaan halunnut lapsia. Ajatus tuntuu tällä hetkellä täysin mahdottomalta. Tiedostan toki että olen vielä melko nuori (24 vuotta), ja minulla on vielä monta vuotta aikaa muuttaa mieleni. Tämän takia en olekaan kovaan ääneen tehnyt mitään julistuksia ja lupauksia, mutta ainakin minä tiedän, miltä tuntuu kun ajatus lasten hankkimisesta on täysin mahdoton. Mainittakoon myös, että minua ei ole onneksi kukaan vielä painostanut. Tämä kirjoitus ei siis kumpua mistään henkilökohtaisesta katkeruudesta. Kirjoitan lähinnä naisen näkökulmasta, kun kerran nainen olen, ja koska naisten lapsettomuuspäätöstä hämmästellään ja paheksutaan selvästi miehiä enemmän. (Mikä paradoksi - miesten annetaan jäädä lapsettomiksi, ja kaikkien naisten odotetaan hankkivan lapsia. Kenen kanssa?) Puhun yleisellä tasolla siellä missä voin ja itsestäni kun en muuta osaa.

Eräs merkittävä syy siihen miksi lapsettomuuteen päädytään on terveydelliset syyt. Luulisi olevan itsestäänselvää, mutta lapsettomuutta paheksuvat tuntuvat luulevan, että naisia on vain kahdenlaisia - terveitä ja hedelmättömiä. Asiahan ei ole aivan näin yksinkertainen. On olemassa paljon sairauksia ja muita rasitteita, jotka voivat tehdä lisääntymisen äärimmäisen vaikeaksi tai mahdottomaksi. Joillakin naisilla on esimerkiksi lääkityksiä, joista he eivät voisi raskauden ajaksi luopua, ja joita ei raskauden aikana tulisi käyttää. Monet sairaudet myös verottavat yleiskuntoa sen verran, että ajatus lasten hoitamisesta tuntuu ylivoimaisen raskaalta. Tokihan lastenhoitoon on saatavissa myös apua, jos ei muuten niin viimeistään rahalla. Monien fyysisten sairauksien kanssa apu saattaakin ratkaista ongelman, mutta mielenterveysongelmat tulee myös ottaa huomioon. (Tässä välissä haluaisin muistuttaa, miten räjähdysmäisesti mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet nimenomaan parhaassa lastensaanti-iässä olevien naisten keskuudessa.) Äidin masennus ei voi olla vaikuttamatta lapseen, vaikka äitiä kuinka autettaisiin. Mielenterveysongelmat, ja käsittääkseni ylipäätään terveysongelmat, ovat myös potentiaalinen taloudellinen rasite. On varsin tavallista, että lapset hankitaan vasta sitten kun talous on vakaalla pohjalla - työkyvytön ei tätä tilannetta saavuta välttämättä koskaan. Oma lukunsa ovat vielä sairaudet, jotka ovat selkeästi perinnöllisiä. Niitä ei välttämättä haluta siirtää eteenpäin, vaikka se siirtyminen ei olisikaan aivan varmaa. Toisaalta taas sellaistakin esiintyy, että vammaisten ihmisten lisääntymistä myös paheksutaan, vaikka kyseessä oleva vamma ei haittaisi merkittävästi elämää ja nainen olisi halukas ja kykenevä hankkimaan lapsia. Tendenssi tuntuu olevan se, että mitä enemmän vamma aiheuttaa kosmeettista haittaa, sitä paheksuttavampaa sen siirtäminen jälkipolville tuntuu olevan.

Lasten hankkimisen ajatellaan indikoivan kaikenlaisia hyviä luonteenpiirteitä. Lapsia haluava nainen on monien miesten mielestä ainoa oikea naisellinen nainen. Lapsettomia taas pidetään mm. kylminä, kyvyttöminä ottamaan vastuuta ja itsekkäinä. Minusta on melkoisen kummallista ajatella, että ainoastaan lapsen avulla voidaan kanavoida ja tuoda esiin niinkin merkittäviä piirteitä ihmisluonteessa kuin esimerkiksi empatia. Lapseton ihminen voi harjoittaa lähes kaikkia samoja luonteenpiirteitä kuin lapsia hankkinutkin, koska lapsi ei ole useimpien tunteiden ainoa mahdollinen kohde. Esimerkiksi vastuuta voi kantaa lemmikeistä ja kanssaihmisistäänkin, minkä lisäksi lapsettomalla on aikaa ja resursseja vaikka kuinka vastuullisiin töihin ja luottamustehtäviin. Lapsettomien syyttäminen vastuuttomasta luonteesta on typerää sikälikin, että se implikoi lasten hankkimisen ilmentävän vastuullisuutta. Näinhän ei läheskään aina ole, minkä voi varmasti vahvistaa mm. joka ikinen sossun täti. Aika harvan ihmisen luonne tuntuu muutenkaan erityisemmin jalostuvan lasten ansiosta. Jotkut hehkuttavat kovaan ääneen miten ovat lasten myötä muuttuneet paljon epäitsekkäämmiksi - samalla kun eivät edes tule ajatelleeksi, että kuuntelija ei välttämättä halua kuulla joka ikistä juttua puhujan lasten kakkavaipoista.

Itsekkyys on muuten erityisen mielenkiintoinen ilmiö analysoitavaksi. Lapseton ihminen haluaa itsellensä hyvän elämän, joten hän jättää lapset hankkimatta. Itsekästä tässä valinnassa lienee siis oman onnellisuuden tavoitteleminen. Yhtä lailla lasten hankkimistakin voidaan silti tarkastella pelkkänä välineenä omaan onnellisuuteen. Silloin kun nykyaikaisten ehkäisymenetelmien käyttäminen on valittavissa, on myös niiden käyttämättä jättäminen valinta, ja täten lasten saaminenkin on valinta - vaikka se kuinka olisi samalla myös "maailman luonnollisin asia". Kukaan ei synnytä lasta lapsen itsensä takia. Ei ole olemassa mitään potentiaalista ihmisyksilöä, joka vain odottaa syntymistään. Lapsia hankitaan nykyisin syistä, jotka palautuvat täysin vanhempiensa elämäntapavalintoihin ja juuri siihen samaan onnellisuuden tavoitteluun, josta lapsettomia syytetään.

Sitten minulla on vielä eräs henkilökohtainen syy olla hankkimatta lapsia. (En varmastikaan ole ainoa laatuani, mutta en kuitenkaan oikein uskalla kirjoittaa yleisellä tasolla, joten kirjoitan itsestäni.) Minulla on suuria vaikeuksia yhdistää keskenään käsitystäni ihannekumppanista ja ihanneisästä. Toisin sanoen saatan haluta mieheltä sellaisia ominaisuuksia, jota en haluaisi lasteni isältä. Useimmilla tätä ongelmaa ei taida olla - naisten keskuudessa vaikuttaa olevan melko tavallista, että miehestä etsitään ainakin alitajuisesti sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat perheen perustamisen kannalta tärkeitä. Empaattiset, rauhalliset, ahkerat ja tasaiset nallekarhut ovat kovassa huudossa, samoin taloudellisen aseman sanotaan vaikuttavan. Minusta tuntuu että tämä vaisto ei omalla kohdallani toimi ollenkaan. Eroottinen kiinnostukseni suorastaan kuolee, jos yritän kuvitella miestä isänä, oli hänestä siihen tai ei. Minua saattaa viehättää miehen luonteessa tietynlainen särmä ja tulisuus, mutta lasteni isältä puolestaan haluaisin tasaista luonnetta. Tässä tilanteessa on mielestäni iso riski siihen, että jos lapsia hankkisin, tuomitsisin joko lapseni riitaisaan kotiin tai itseni kulissiliittoon.

Loppukevennykseksi vielä erään keskustelijan kommentti Suomi24:ltä. En jaksa kaivaa sitä uudelleen järjettömän pitkästä ketjusta siteeratakseni sanatarkasti, mutta kyseinen henkilö joka tapauksessa väitti, että lapsien hankkiminen on oleellinen osa miehuutta - tärkeä todiste siitä, että mies on kyvykäs siittämään jälkeläisiä. Itse sanoisin, että mikäli et osaa määrittää omaa sukupuoltasi ennen kuin lisääntymiselimistä on otettu irti niiden koko potentiaali, niin onneksi olkoon.

Introvertin mietteitä ihastumisesta

2011-12-26T20:49:00.003+02:00

Aina silloin tällöin kohtaan ihmisiä, joihin ihastun. Koska ihmettelen vähän sitä tapaa jolla ihmiset yleensä vaikuttavat sekä käsittävän että hoitavan tämän kyseisen tilanteen, kerron mitä itse asiasta ajattelen.

Ensinnäkin minulle ihastumisessa (ainakin sillä tavalla kuin sen itse määrittelen) ei ole mitään kiellettyä edes seurustelusuhteen aikana. Minusta on sekä teoriassa että käytännössä mahdotonta, että ihminen lakkaa viehättymästä muista ihmisistä suhteen löydettyään. Ja jos siinä joku onnistuukin, niin minusta se on sääli. On kuitenkin kokonaan toinen asia, mitä sen tunteensa kanssa tekee. Nykyisin on vallalla semmoinen itsestäänselvänä pidetty käsitys, että ihastuminen vaatii mahdollisimman läheistä kontaktia ihastuksen kohteeseen. Miksi?

Minulle ihastumisen tunne on ihanimmillaan, kun saan katsella sen kohdetta suhteellisen etäältä. Se on kuin joulun odotus lapsena. Tai kakku, joka on niin kaunis, että sitä ei raaski leikata. Niin kuin loistava taideteos, jota ei kuitenkaan tahtoisi omalle seinälleen, tai kaunis vaate, jonka tietää pukevan parhaiten jotakin toista. Minun ei tarvitse saada jokaista ihastuksen kohdetta itselleni. En ymmärrä, millä tavalla se ihastukseksi nimittämäni mukava tunne täydentyisi, jos pyrkisin aina läheisimpiin tekemisiin sen kohteen kanssa. Tai millä tavalla minä siitä täydentyisin? Joskus tuntuu, että ihmiset hyppäävät ihastuksiensa kelkkaan niin herkästi siksi, että tarvitsevat näiltä jotakin itselleen. Tai itseensä. Minä en kaipaa täydentämistä, joten en välttämättä aina halua ottaa sitä riskiä, että latistan mukavan tunteen viemällä asioita pitemmälle. Usein saatan jopa tiedostaa, että vaikka olenkin ihastunut johonkin henkilöön, en tulisi hänen kanssaan toimeen. Se ei haittaa. Minulle on myös aivan sama, vaikka tämä tunteeni perustuisi jonkinlaiselle illuusiolle. Pääasia, että se liikuttaa ja inspiroi minua ilman riskejä.

Kyllähän minä toki kaipaan ihmisiä myös lähelleni. On myös tavallaan mukavaa, jos satun joskus tutustumaan johonkin ihastuksen kohteeseeni, koska minun on hankala rakastaa ihmistä, jota en voi millään tavalla ihailla. Ihastus ei siitä huolimatta ole minun tapauksessani mikään hirveän luotettava indikaattori siitä, kuinka syvästi tulen ihmiseen kiintymään. Lisäksi tiedän, että hyvän parisuhteen voi todistetusti saada aikaan ilman sen kummempaa ihastumisvaihettakin, pikku hiljaa kiintymällä (tällä en kuitenkaan missään nimessä tarkoita eroottisen kipinän totaalista puuttumista). Vastaavasti ihastumiselle perustuvat suhteet voivat olla vaikka kuinka huonoja. Itse asiassa jos pitäisi valita vain yksi tekijä, jonka perusteella saisi valita elämänkumppanin, en suosittelisi valitsemaan ihastumista. Sikäli kun ihastumisella tarkoitetaan nyt jännitystä ja eroottista vetovoimaa, se tuppaa olemaan joka tapauksessa kaikista mahdollisista tunteista kaikista lyhytkestoisin. (Joku sanoikin jossain, että ihastunut ei voi olla koskaan kovin kauaa kerrallaan, koska se kävisi elimistölle liian raskaaksi.)

Tokihan tämän lähestymistapani voisi halutessaan teilata sillä perusteella, että se on ainoastaan introvertin luonteeni tuotosta. Jos näin olisi, väittäisin kuitenkin, että sitten kaikki muukin eroottinen ja sosiaalinen käyttäytyminen voitaisiin palauttaa ainoastaan temperamenttieroihin, eikä niitä tietääkseni ole hyviä ja huonoja. Miksi siis kulttuurimme tukee ainoastaan tietynlaisia piirteitä? Se on vahingollista, koska ihmiset ovat erilaisia, mutta myös siksi, että sosiaalinen käyttäytyminen on tosiasiassa aina osaksi opittua. Uskon että joku saattaa ihan oikeasti lähteä jonkun ihastuksensa matkaan siksi, että on oppinut muilta että vain ihastuminen on sitä ns. tosirakkautta. Tällainen lähestymistapa ei sovi kaikille. Väittäisin muuten että minulla, kuten oletettavasti kaikilla muillakin, näihin asioihin vaikuttaa introverttiuden tai ekstroverttiuden lisäksi jokunen muukin luonteenpiirre. Olen sellainen jalat maassa -tyyppinen järkevä, kärsivällinen ja pitkäjänteinen ihminen. Tästäkään näkökulmasta en millään käsitä, miksi ihastumisen tunne nostetaan jollekin jalustalle esimerkiksi arkiseen kiintymykseen nähden. Miksi pitää aina tavoitella ja arvostaa sitä, mikä saa parhaiten adrenaliinin virtaamaan? Onko eroottinen lataus kaiken hyvän mittari?

Erotiikasta tulikin mieleen, että minä ihastun aivan yhtä usein naisiin kuin miehiinkin. (Jopa useammin naisiin, kun osaavat ulkoisesti olla keskimäärin viehättävämpiä. :D) Kaikkiin ihastumisiini ei kuitenkaan liity eroottista latausta. En pidä erotiikkaa myöskään asiana jota joko on tai ei, vaan mielestäni kyse on enemmänkin jatkumosta. En silti vaivaudu tämän asian takia käymään läpi mitään seksuaali-identiteettikriisiä. Minua kiinnostaa vain se, mistä pidän, eikä se, millaiseen ihmiskategoriaan sen perustella kuulun. Joku voisi tähän huomauttaa, että eihän se mitään oikeaa ihastumista sitten ole, jos siihen ei erotiikkaa kuulu. En oikein ymmärrä tuota näkemystä, muuten kuin siinä mielessä, että ihastumisella sanana on yleensä totuttu viittaamaan vain hyvin tietynlaiseen tunteeseen. Sanojen merkityksestä tulee toki jossakin määrin pitää kiinni mikäli haluamme puhua samaa kieltä kanssaihmistemme kanssa. En kuitenkaan oikein ole varma, miksi muuksi kuin ihastumiseksi minun pitäisi sitten nimittää ei-eroottista tai vain lievästi eroottista kiinnostustani toiseen naiseen. Tunne ei nimittäin ole minulle millään tavalla vähäisempi kuin eroottinen ihastuminen - ei vähemmän intensiivinen, ei vähemmän arvokas, ei vähemmän juuri mitään. Se vain on luonteeltaan vähemmän eroottista ja siinä kaikki.

Ja vaikka en seurustellessani olisikaan tiukassa mielessä ihastunut kumppaniini, tiedän kyllä sitten sitäkin todennäköisemmin, miksi minä haluan hänen kanssaan olla. En jätä tämän luokan päätöksiä perustelematta itselleni. Toiseen ihastuessani minun ei tarvitse kuin palauttaa mieleeni, kenen kanssa haluan olla ja miksi. Ja kun tämän tiedän, voin olla ihastunut levollisin mielin. Yleensä ihmiset eivät käsitä asiaa näin, joten ei ole mikään ihme, että he yrittävät varattuina ollessaan kieltää vimmaisesti ihastumisen itseltään. Se tuntuu kuitenkin valitettavasti olevan vain tae sille, että ihastuminen varmasti saa kielletyn hedelmän hohteen ja saa ihastuneen mielestä entistä lujemman otteen. (En nyt muista minkä lehden artikkeli se oli, jonka otsikkona oli, että alitajunta ei ymmärrä sanaa "ei"; osuva joka tapauksessa.) Kuten edellä totesin, ihastumisen nostaminen jalustalle voi olla ainakin osittain opittua. Melko hyvän sopan siinä ihminen itselleen keittää, jos sinkkuna ollessaan ensin tavoittelee ja korostaa ihastumisen tunnetta kaikin keinoin, ja sitten suhteeseen päästyään ja suhteen vakiinnuttua yrittää muuttaakin ihastumisen mielessään nopeasti ilmiöksi, jota ei missään nimessä saa tapahtua. Mahtaakohan moneltakin onnistua? Sääliksi käy niitä ihmisiä, jotka tulevat jätetyiksi tämän ilmiön takia.

Vaan eipä sillä, en tahdo moralisoida soinimaiseen "pysykää naimisissa, ei se vaihtamalla parane" -tyyliin. Aika usein on tullut huomattua, että kyllä vaihtamalla ihan oikeasti paranee. (Kuvitelkaapa tähän väliin hetki huviksenne elämän mittaista avioliittoa jonkun teiniromanssinne kanssa.) Soinin jutuista tulee myös vähän sellainen kuva, että hänen mielestään ihmisiä on kahdenlaisia - ne jotka pysyvät ikänsä naimisissa, ja holtittomat hedonistit, jotka vaihtavat kumppania vähän väliä. Minun mielestäni asia on vähän mutkikkaampi. Mutta sitä voi kuitenkin kritisoida, millaisiin asiohin se vaihtaminen milloinkin perustuu. Siitä olen Soinin kanssa samaa mieltä, että ihmiset ovat nykyisin usein liian lyhytjänteisiä. Tämän takia halusin tuoda esiin vähän toisenlaisen näkökulman; jotta vaihtoehtoisen lähestymistavan esittäminen ei jäisi pelkästään sellaisten ihmisten vastuulle kuin Timo Soini.

Miksi poistan kavereita Facebookista

2011-12-23T17:49:00.003+02:00

Silloin tällöin karsin kaverilistaani Facebookissa. En ole näitä poistoja koskaan mitenkään oma-aloitteisesti selittänyt, mutta olen tehnyt sellaisen tiukan periaatepäätöksen, että kysyttäessä kerron aina poistamiselle syyn vaikka kasvokkain jos on tarpeen. Kukaan ei ole kuitenkaan tähän mennessä vielä kysynyt mitään eikä pyrkinyt takaisin kaveriksi. Olen taas harkinnut poistavani ihmisiä, ja tuli mieleen, että tällä kertaa voisin valottaa vähän tätä FB-politiikkaani etukäteen. Tai voihan se olla että ei sitten lopulta tulekaan poistettua ketään, mutta kirjoitan sitten muuten vaan. Kyllähän tähän tekstiin käsiksi pääsevät myös ne henkilöt jotka olen jo poistanut, joten saavatpa hekin selityksen jos on niin että haluavat sellaisen mutta eivät kehtaa kysyä.

Tähän mennessä minulla on ollut vain kaksi syytä poistaa ihmisiä kavereistani. Ensimmäinen syy on se, että kommunikaatiota ei ole tai se ei ole molemminpuolista. Tästä ei kannata heti säikähtää niiden joihin pidän vähän harvemmin yhteyttä, koska määrittelen tässä kommunikaation todella väljästi. Lasken siihen kuuluvaksi jo statuksista yms. tykkäämisen, ja jos sitäkään ei ole, totaalista hiljaisuutta on tyypillisesti jatkunut useampi vuosi ennen kuin ryhdyn mihinkään. Tällöinkin teen poikkeuksia sellaisten ihmisten kohdalla joihin törmään joka tapauksessa usein livenä ja/tai jotka käyttävät Facebookia todella harvoin. En kuitenkaan halua roikottaa kavereissani ihmisiä jotka ovat minulle vain nimi listassa, ja joille en oleta itse olevani yhtään sen enempää. En pidä sellaisesta ajatuksesta, että joku stalkkaa henkilökohtaista elämääni vuosikaudet tuntematta mitään tarvetta pitää mitään yhteyttä. (Tai saa siihen ainakin mahdollisuuden.)

Toinen ihmisryhmä joita saatan poistaa ovat henkilöt, jotka aiheuttavat minussa itsesensuuria. Joskus statusta muotoillessani tuskaannun tietäessäni, että koska tämä status koskee aihetta x, se tarkoittaa vuoren varmasti sitä, että henkilö y tulee vaahtoamaan usean kommentin verran ja usein vielä asian vierestä tai tahallaan väärin ymmärtäen, olipa sitten samaa mieltä kanssani tai ei. Siinä vaiheessa kun alan kyetä ennakoimaan tämän, harkitsen kavereista poistamista. Tällaiset henkilöt eivät vieläpä useinkaan ole kiinnostuneita muista julkaisuistani millään tavalla, tai siltä se ainakin vaikuttaa, ja se riittää. Tällainen meininki ei vastaa käsitystäni kaveruudesta. Minä en ole kenenkään kaveri edes Facebookissa vain siksi, että saisin pyytämättä valistusta joistain tietyistä asioista joista kaverillani sattuu olemaan kiihkeitä näkemyksiä ja tietoa, jonka todenperäisyydestä ja puolueettomuudesta en mitenkään voi olla varma. Jonkinlaista itsehillintää ja huomaavaisuutta pitäisi löytyä, tai jos tämä ei sen ikioman rakkaan aihepiirin kanssa onnistu, voisi sentään pitää muutenkin yhteyttä. Huomatkaa, että tällaisten henkilöiden omat julkaisut eivät minua häiritse. En ole koskaan vielä edes harkinnut kenenkään poistamista muiden ihmisten tuottaman sisällön takia. Minä en vedä herneitä nenään kenenkään Facebookrevittelyistä, ja vaikka vetäisinkin, osaan halutessani piilottaa epämiellyttävän sisällön. Ongelma minulle muodostuu vasta siitä, kun koen jonkun rajoittavan omaa itseilmaisuani. Ei minun itsesensuurini toki kenenkään muun syytä ole kuin omaani, en minä voi siitä syyttää muuta kuin omaa herkkyyttäni, mutta onneksi minulla on siitä huolimatta oikeus käyttää Facebooktiliäni omalle luonteelleni sopivalla tavalla.

Mistä tulikin mieleen, että kumman moni tuntuu luulevan, että on olemassa jokin "oikea" tapa käyttää Facebookia. Jotkut tuntemani ihmiset ovat esimerkiksi epäröineet Facebookiin liittymistä, koska eivät halua kavereikseen kaikkia puolituttujaan eivätkä usko, että kaveripyynnöstä on sallittua kieltäytyä. Facebook mahdollistaa aika paljon säätöjä, miksi emme käyttäisi niitä hyväksemme, ja miksi emme toimisi Facebookissa juuri niin kuin itsestä tuntuu hyvältä? Jos haluatte kritisoida tapaani toimia (minkä saa tehdä), pyytäisin ystävällisesti että perustelette kantanne jollakin muulla kuin kertomalla minulle, mikä muka on "koko homman idea". Mitä Facebookiin tulee, minun mielestäni sellaista ideaa ei ole.

Sitten aiheeseen täysin liittymätöntä asiaa. Päätin ryhtyä blogaamaan kunnolla omalla nimelläni. Nimimerkin tarpeellisuus oli alunperinkin aika kyseenalainen, koska tästä blogista on alusta lähtien päässyt kotisivuilleni, josta koko nimeni löytyy. Nimimerkki oli alunperinkin joku omituinen kompromissi ja loppuun asti miettimätön ratkaisunkorvike, jolla yritin sivuuttaa kysymyksen siitä, kuinka anonyymisti haluan kirjoittaa. Näköjään en kovin, joten Elisa Ojutkangas, päivää. Eiköhän ole aika lopettaa jo tämä ihme säätäminen ja kikkailu nimimerkkien kanssa joiden merkityksen vesitän kuitenkin olemalla epäjohdonmukainen.

Miksi en osallistu enää maahanmuuttokeskusteluun

2011-12-15T22:33:00.002+02:00

Lyhyesti sanottuna: sen takia, että minulle oletetaan yleensä tietynlainen maailmankuva jo muutaman lauseen perusteella. En tiedä miksi, mutta sitä en siedä. Minun näkemyksiäni saa arvostella minun puolestani vaikka kuinka helvetisti, jos ne vaan on käsittänyt oikein. Mutta sitä en jaksa, että jatkuvasti täytyy vastata vastapuolen ääneenlausuttuun olkinukkeiluun, tai varautua jotenkin ääneenlausumattomaan. On tavattoman rasittavaa kun täytyy koko ajan puhuessaan varautua mahdollisimman hyvin väärinkäsityksiin, ja sietää sitä että niitä syntyy siltikin vaikka niihin olisi varautunut kuinka täydellisesti. Ihmiset nyt vaan kuulevat mitä haluavat, tai mitä odottavat. On se tullut jo tämän blogin kommenteissakin nähtyä; yleisin yksittäinen ajatus mikä minulle tulee ensimmäisenä mieleen luettuani kommentin on "olisi sittenkin pitänyt vääntää rautalangasta." (Huom, yleisin yksittäinen ajatus. Valtaosa kommenteista herättää minussa positiivisia tunteita, mutta niistä ei sen positiivisuuden lisäksi löydy mitään kaavaa joka yhdistäisi niitä toisiinsa.)

Jos esimerkiksi avaan keskustelun vaikkapa kyseenalaistamalla jollakin tavalla hyvin vapaan maahanmuuttopolitiikan oikeudenmukaisuuden tai mielekkyyden, minulle vastataan, että sinä sitten vissiinkin olet valmis hakkaamaan kaikki muslimit ja homot ja kommunistit ja taiteilijahipit ja naiset. Edellinen esimerkki oli toki hyvin kärjistetty, useammin tämä syytös ilmaistaan lievemmin ja epäsuoremmin (eipä minua kieltämättä kukaan ole vielä epäsuorastikaan syyttänyt naisten oikeuksien polkemisesta). Jos taas kritisoin sellaista (etnisten) vähemmistöjen kohtelua jota pidän ennakkoluuloisena tai epäoikeudenmukaisena, minua pidetään muslimina, homona, kommunistina, taiteilijahippinä ja naisena joka haluaa koko maan täyteen vähemmistöjä viemään kaikilta suomalaisilta miehiltä työt, sosiaalituet ja naiset.

Itse asiassa tilanne ei ole aivan tasan. Yleensä olen saanut ennakkoluulottomampaa kohtelua ihmisiltä joita pidän maahanmuuttokriittisinä. Syitä voi olla useita. Mm. se, että otokseni on pieni. Kaikki henkilöt joihin nyt viittaan ovat lisäksi henkilökohtaisia tuttujani, enkä pyöri netissä keskustelemassa kasvottomasti sellaisissa paikoissa kuin esimerkiksi Hommaforum. Kolmas mahdollinen selitys on se, että naiselle jolla on hiemankin monikultturismista poikkeavia näkemyksiä saattaa olla nykyisin todella paljon kysyntää. Positiivinen mielikuvani saattaa johtua osittain siitäkin, että minulle on nykyisin paljon virkistävämpää jos minua pidetään tyhmänä tai naiivina kuin se, että minua pidetään pahana ihmisenä.

Mutta varsinaiseen aiheeseen palatakseni, onko Suomi ihan oikeasti näin polarisoitunut? Surullista, sanon minä. Kunnon dialogi puuttuu. Sitä ei näkemäni perusteella käydä Hommassa, eikä millään muullakaan julkisella areenalla johon olen törmännyt. Eipä sillä, että olisin sellaista etsinytkään. Minulle nationalismi ja monikultturismi ovat joka tapauksessa vain kolikon kaksi puolta, eikä niistä kumpikaan miellytä minua. Monikultturismin määrittelen tässä ideologiaksi, joka ei ainoastaan suvaitse monikulttuurisuutta, vaan pitää sitä itseisarvoisena tai muuten tavoiteltavana. Monikultturismi ja nationalismi perustuvat samalle lähtökohdalle - etnisyyttä pidetään oleellisena tekijänä ihanteellisen valtion muodostamisessa. Nationalistit haluavat muodostaa valtion yhdestä kansasta, monikultturistit useasta. Minulle kansat, sikäli kuin kansalla tarkoitetaan nyt nimenomaan etnistä ihmisryhmää, ovat irrelevantti tekijä ihanteellista valtiota ajatellessa. Minä haluan valtion, jonka kansalaiset ovat mahdollisimman yksimielisiä hallinnan periaatteista. Joskus tämä yksimielisyys noudattaa etnisiä rajalinjoja, joskus taas ei. En muuten halua tätä yksimielisyyttä siksi, etten suvaitsisi omistani poikkeavia poliittisia näkemyksiä. Haluan sitä siksi, että mitä enemmän on erimielisyyksiä siitä miten valtion tulee valtaansa käyttää, sitä enemmän on ihmisiä, jotka kokevat hallinnan illegitiimiksi eli sellaiseksi, jota ei voi pitää oikeudenmukaisena.

Minä en muuten pidä kaikkia suvaitsevaisia ihmisiä monikultturisteina. En ole ihan varma monenko tällaisen ihmisen kanssa olen ylipäätään keskustellut, ja onko yksikään näistä keskusteluista tapahtunut netin ulkopuolella. Otin monikultturismin esille lähinnä siksi, että halusin selittää miksi minulla tulee erimielisyyksiä melkein yhtä lailla sekä suvaitsevaisen (vai miksi näitä antipersuja nyt pitäisi kutsua) että maahanmuuttokriittisen porukan kanssa. Siksi, että minun kanssani tulee erimielisyyksiä heti kun keskusteluun tuodaan mukaan elementtejä etnisestä nationalismista tai monikultturismista.

Keskityn nykyisin mieluummin muihin Suomea kohtaaviin uhkiin. Niitä on mielestäni olemassa huomattavasti pahempiakin kuin rasismi tai maahanmuutto.

Jatkoa edelliselle tekstille

2011-11-30T15:36:00.003+02:00

Sain edelliselle kirjoitukselleni sen verran huomiota, että taidan kommentoida ja tarkentaa muutamaa asiaa uudella postauksella. Edellisellä tekstillä on kommentteja jo sen verran paljon, että minulle on helpompaa kirjoittaa uusi teksti jossa käsittelen niissä esiin tulleita asioita kuin vastata jokaiselle kommentoineelle erikseen. (Varsinkin kun Bloggerin käyttöliittymä ei ole tässä mielessä mikään paras mahdollinen, kommentteihin ei voi kirjoittaa suoraa vastausta vaan on kirjoitettava uusi, erillinen kommentti ja toivoa että henkilö jolle se on osoitettu sattuu sen huomaamaan.)

Tärkein ensin - kiitos. En olisi mitenkään osannut odottaa saavani näin paljon näin hyviä kommentteja. Hyviä pointteja, erilaisia näkökulmia, sellaista asiantuntemusta ja tietoa jota minulla ei ole, ja vielä hyvin ja asiallisesti ilmaistuna. (Ei tosin koske aivan jokaista kommenttia, mutta mitäpä siitä.) En tiedä olenko koskaan nähnyt yhtään missään blogissa näin onnistunutta keskustelua, joten voitte ehkä kuvitella miten paljon sydäntä lämmittää että saan sellaista omaani. Hyvätkään blogikirjoitukset joita olen netistä löytänyt eivät ole kovinkaan usein poikineet muuta kuin joitakin kymmeniä jeejee-kommentteja ja pari trollia, ja parhaimmassakin tapauksessa kommentoijat toistavat toisiaan. Nyt ei mielestäni käynyt niin.

Sain myös blogilleni uusi lukijoita. Teille haluan sanoa lämpimästi tervetuloa, ja samalla sen perinteisen varoitukseni: tämä blogi ei käsittele mitään tiettyä teemaa. Kirjoitan aivan kaikesta mikä minua milloinkin sattuu liikuttamaan tai kiinnostamaan (aiheita saa tosin ehdottaa), joten on aivan mahdollista, etten enää koskaan tule kirjoittamaan mistään mikä kiinnostaa juuri teitä. Tosin tässä tapauksessa se ei ole kovin todennäköistä, sen verran kiinteästi taide ja media minun elämääni liittyvät, mutta pointti on se, että tämä ei ole media-alaa, kulttuurialaa tai taidetta erityisesti käsittelevä blogi. Tokihan voisin jättää blogin kuvauksen lukemisen ja sisäistämisen teidän omalle vastuullenne ja vähät välittää (mihin minua neuvovatkin tällä hetkellä kaikki läheiseni), mutta en vain halua tuottaa turhaa pettymystä.

Sitten kommenteissa esiin tulleisiin asioihin. Ensinnäkin haluan sanoa, että en halua ottaa kantaa työharjoitteluinstituutioon. En halunnut tehdä sitä alun perinkään, ja olisi ehkä pitänyt huomauttaa tästä, sen verran keskeisesti se kuitenkin aiheeseen liittyy. Kansantajuisemmin ilmaistuna en siis halua ottaa kantaa siihen, mitä töitä mikäkin taho saa teetättää harjoittelijoilla ja mihin hintaan. Näin ensinnäkin siksi, että harjoittelua on niin monenlaista. Harjoittelun nimen alla kulkee mitä erilaisimpia järjestelyitä joiden muodollisuuden aste vaihtelee, ja ne ovat keskenään erilaisessa asemassa. Kantani siihen pitääkö harjoittelijalle maksaa palkkaa riippuu mm. siitä, saako harjoittelija sisällyttää harjoittelun tutkintoonsa ja onko se hänelle pakollista, millaisia tehtäviä harjoitteluun kuuluu ja mikä on näiden tehtävien merkitys harjoittelun tarjoajalle, millainen taho tämä tarjoaja on ja niin edelleen, ja niin edelleen. Liikaa huomioon otettavia asioita, liian tapauskohtaista. Toiseksi, vaikka johonkin tapaukseen yrittäisikin perehtyä erikseen, näin maallikkona ja ulkopuolisena on aika vaikeaa haalia käsiinsä kaikkea tarvittavaa tietoa. Esimerkiksi sitä olisiko firmalla x ihan aikuisten oikeasti varaa maksaa työstä y palkkaa z harjoittelijalle n on aika vaikea ulkopuolisen sanoa, ja asianosaisilta puolestaan on käytännössä mahdotonta saada puolueetonta tietoa. Todettakoon näin yleisluontoisesti kuitenkin, että harjoittelijoita ei mielestäni saisi käyttää ilmaisina ammattilaisen korvikkeina sellaisissa tehtävissä, jonka harjoittelija hoitaa ammattilaisen vertaisesti. Tällä vertaisesti hoitamisella tarkoitan ensäinnäkin sitä, että harjoittelijan toimenkuva vastaa suoraan jonkun ammatin toimenkuvaa, ja toiseksi sitä, että harjoittelija hoitaa toimen aivan siinä missä ammattilainenkin.

Joka tapauksessa tarkoitin nuo ohjeeni lähinnä sellaisiin tilanteisiin, jossa osapuolet eivät ole vielä tehneet keskenään minkäänlaisia sitoumuksia. Mikä tahansa harjoittelusopimus on todellakin sitoumus, enkä minä voi kutakin sopimusta tuntematta ottaa kantaa siihen, mitä kumpikin osapuoli on toiselleen velkaa. Halusin pikemminkin antaa ajattelemisen aihetta sen suhteen, millaisia sopimuksia kannattaa tehdä ja millä perustein. Tähän jossakin määrin liittyen, minulla ei ole yhtään mitään talkootöitä vastaan, eikä ilmaistyöhön suostumistakaan vastaan noin niin kuin kategorisesti. Saahan sitä harjoittaa hyväntekeväisyyttä jos oikeasti haluaa, ei siinä ole mitään naiivia, olen itsekin auttanut ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi tahoja joita kohtaan tunnen jonkinlaista sympatiaa. (Hah, minuthan tunnetaankin netissä lähinnä erään sarjakuvan ilmaisena tekstaajana ja editorina. :D) Halusin vain sanoa, että kenelläkään ei minusta ole velvollisuutta antaa työtään ilmaiseksi pelkästään sillä perusteella, että on sattunut valitsemaan taide- tai media-alan.

Mainittakoon vielä, että ei, minä en kopioinut tai matkinut edellistä blogikirjoitustani mistään. Tiedän, etten takuulla ole myöskään ensimmäinen, joka on jotakin tämän tyylistä kirjoittanut (kiitos linkkejä heittäneille!) ja aivan varmasti joku tulee minun jälkeenikin keksimään omin päin jotain vastaavaa. Ei siinä tekstissäni mitään ainutlaatuista ollut, ja juuri sen takia se olikin helppo keksiä itse. Ja ei, minä en väitä olevani mikään asiantuntija. En ole missään vaiheessa väittänyt. Totesinkin jo siinä kirjoituksessa, että perustuu omiin kokemuksiin, ja tiedän olevani amatööri, jolla ei täydellisiä tietoja asioista välttämättä ole. Kävi ilmi, että minulla siitä huolimatta saattaa olla jotakin sellaista sanottavaa, jolla on jotakin väliä. Jotakin kaikki ne amatöörivuodetkin ovat selvästi opettaneet. Sain nimittäin hyväksyvää palautetta sen verran monelta ihmiseltä, joita pidän ammattilaisina, että tuskinpa pidän jatkossakaan turpaani kiinni. ;) Älkää tekään!

Nuoret taiteilijat ja media-alan ihmiset, huomio

2011-11-28T21:06:00.003+02:00

Poltinpa taas kerran päreeni kun näin Diasporassa jonkun yrittäjän kerjäävän ilmaisia kuvia nettisivujaan varten, joten saarnaan. Olen jauhanut tätä samaa jo useita vuosia ja kirjoittaakin on ollut tarkoitus jo jonkin aikaa, joten sattui sopivasti. Tämä ohjeistukseni on tarkoitettu otsikon mukaisesti nuorille tai alalle muuten vasta tulleille kuvataiteilijoille, graafisille suunnittelijoille, valokuvaajille ja muunkin tyyppisille kuvien, kuvaamisen ja nettisivujen kanssa työskenteleville ja etenkin harrasteleville ihmisille, joita en osaa nyt tämän tarkemmin identifioida. Muistakaapa siis että:

1. ILMAINEN TYÖ KELPAA KAIKILLE. Älkää siis uskoko ihan varauksetta, kun teitä houkutellaan antamaan työpanoksenne ilmaiseksi sillä perusteella, että tilaisuus on ainutlaatuinen. Varsin harvoin se oikeasti on. Limingan taidekoulussa ollessani sinne virtasi tämän tyylisiä tarjouksia keskimäärin kerran viikossa. Se siitä ainutlaatuisuudesta. Jos kuitenkin harkitset,

2. PUNNITSE VAIVANNÄÖN JA HYÖDYN SUHDE TARKASTI. Tyypillisimmin tällaisen ilmaistyön vastineeksi luvataan näkyvyyttä, eikä se usein aivan katteeton lupaus olekaan. Arvioi kuitenkin ensin se näkyvyys, jota voisit saada mahdollisesta maksullisesta työstä, mahdollisista sinua kiinnostavammista ja mukavemmista ilmaisprojekteista sekä osaamisesi omatoimisesta markkinoinnista kotisivujen tms. omien projektiesi avulla. Laske ensin kaikki tuo yhteen, ja vertaa sitten sinulle tarjottua tilaisuutta lopputulokseen.

3. ILMAISTA TYÖTÄ PYYDETÄÄN ENSISIJAISESTI SIKSI, ETTÄ SIIHEN SUOSTUTAAN. Ei siksi, että rahat ovat aina mystisesti loppu kun tarvittaisiin taiteilijan palveluksia. Joka ikinen työn tilaaja voi aina vedota siihen, että rahaa ei ole. Rahan puute sattaa kuitenkin johtua ihan vain siitä, että kuvittajaa/valokuvaajaa/muuta taiteilijaa varten ei ole jätetty budjetissa mitään. Ja jos joku jää nuolemaan näiden budjettien mukaan näppejään, se on aina taiteilija. Mikä puolestaan on ensinnäkin arvovalinta ja toisekseen kylmää laskelmointia, koska harrastelijataiteilijoita on helpointa houkutella ilmaistyöhön. Kuvitelkaapa vertailun vuoksi jotain pienyrittäjää kerjäämässä vaikkapa lakimieheltä ilmaisia palveluksia, kun on tuo budjetti nyt niin tiukka. Niinpä. Totta kai on olemassa ihan aidostikin nollabudjetin projekteja, mutta sinulla ei taiteilijana ole sen suurempaa velvollisuutta niiden tukemiseen kuin muillakaan ammatin harjoittajilla, jos ei huvita.

4. PELIN HENKI ON SE, ETTÄ SINUSTA YRITETÄÄN HYÖTYÄ. Sinulla on sama oikeus. Jos kyseessä ei ole joku läheinen ihminen, sinuun ei ole otettu yhteyttä siksi, että sinua kohtaan halutaan harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Työn tarjoaja kyllä usein pyrkii luomaan tällaisen mielikuvan saadakseen sinut nöyräksi. Tosiasiassa hän vain harjoittaa liiketoimintaa ja yrittää tehdä rahaa, joten yritä sinäkin. En tarkoita, ettei neuvotellessa saisi joustaa ja tulla vastaan, mutta hyväntekijäksi ja kynnysmatoksi ei ole mitään syytä ryhtyä. Tämä kannattaa pitää mielessä erityisesti silloin, kun freelancerilta halutaan ostaa kuvia julkaistavaksi. Jokainen uusi julkaisu tuottaa lisää rahaa työn tilaajalle, ja siihen perustuu kuvittajan tai valokuvaajan oikeus joko saada aina uusi korvaus jokaisesta uudesta julkaisusta, tai pyytää huomattavasti korkeampaa hintaa kaikkien oikeuksien luovuttamisesta. Mistä tulikin mieleen, että

4. VARO VALOKUVAUSKILPAILUJA. Lue tarkkaan ne ehdot mihin annat suostumuksen osallistumalla. Joskus valokuvauskilpailut ovat yritysten tapa haalia lisää materiaalia omiin kuvapankkeihinsa. Älä siis missään nimessä luovuta kuviesi kaikkia oikeuksia vain siksi, että saatat noin prosentin todennäköisyydellä voittaa pari satasta.

5. ÄLÄ ANNA TYÖN TILAAJAN MÄÄRITELLÄ OMIN PÄIN SITÄ, MISTÄ SINUN TYÖSI HINTA KOOSTUU. Missään ei lue, että luovaa työtä tekevä ihminen saa laskuttaa työstään vain silloin kun sen tekeminen on vaatinut verta, hikeä ja kyyneleitä. Koskee toki kaikkien alojen työntekijöitä. Työntekijällä on oikeus palkkaan tai palkkioon, vaikka kuinka perverssisti nauttisi työstään. Kuka tämän muka kiistää, saatat kysyä. Oletko koskaan törmännyt ilmaisia valokuvia sun muuta tarvitsevaan tahoon, joka ei halua maksaa sinulle, koska valokuvaushan on sinulle hauska harrastus? Juuri näitä tyyppejä tarkoitan. Jos kyseessä on yritys tai yrittäjä, jolla on nettisivut, vierailepa niillä huviksesi. On enemmän kuin mahdollista, että löydät niiltä hehkutusta siitä, miten juuri näiden ovenkahvojen valmistus on kyseisen yrityksen suurin intohimo, nautinto ja päämäärä elämässä. Mutta ne kuitenkin maksavat. Et sinä ole kovin erilaisessa asemassa harrastuksinesi.

Olen itse harrasteleva valokuvaaja ja kuvataiteilija, joten kaikista yksityiskohtaisimpia ja ajantasaisimpia tietoja minulla ei ole. Jos tätä lukee siis ammattilainen tai sellaiseksi kouluttautuva, olisi mukavaa jos korjaisit, mikäli tästä tekstistä virheitä löydät. En esimerkiksi ole aivan täydellisesti perillä siitä millaisessa asemassa freelancer on verrattuna työsuhteessa olevaan ja millaisia lakeja kuvien myymisessä nykyisin noudatetaan. Tai jos sinulla on esittää jonkun harvinaisen erikoisalan näkökulma, sekin olisi kiinnostaavaa. Saattaisi olla mukavaa jos voisin laajentaa tätä tekstiä joskus.

Mikä vittu on "villi adoptio"?

2011-11-12T23:43:00.003+02:00

Viides lokakuuta Aamulehti julkaisi artikkelin, jossa luetellaan lukuisia pieniä uudistuksia, joiden avulla pyritään rajoittamaan "villiä lasten adoptoimista ulkomailta". Lukemalla pelkän otsikon voisi ehkä saada vielä sen käsityksen, että adoptoimiseen ei sinänsä väitetä sisältyvän mitään villiä, vaan sanalla villi kuvataan vain sitä kuinka suosittua adoptoinnista on tullut. Artikkelista löytyy kuitenkin tällainen lause: "Muutosta perustellaan villeihin adoptioihin liittyvillä riskeillä". On siis olemassa sellainen asia kuin villi adoptio. Lisäksi artikkelissa ei missään kohti selvästi sanota, että adoptoimisen suosio olisi kokenut räjähdysmäisen tai oikeastaan yhtään minkäälaisen nousun. Siinä vain on muuten vaan jotakin villiä.

Ehkäpä villeydellä tarkoitetaan omatoimisuutta. Keskeisimmältä kuulostava muutosesitys koskee juuri sitä, saako ulkomailta tuoda vieraita lapsia ilman adoptiolautakunnan lupaa. Aivan totaalisesta omatoimisuudesta on kuitenkin turha puhua, koska jotain byrokratiaa on takuulla olemassa jo nyt, ja kuulemani perusteella se on jo valmiiksi raskasta. Mitä ihmettä tuollainen adjektiivi siis artikkelissa tekee? Onko ulkomaalaisen lapsen adoptoimisessa jotakin epäilyttävää, repäisevää tai uhkaavaa?

Artikkelissa ei mainita muuta perustetta tiukennusehdotuksille kuin ne "villeihin adoptioihin liittyvät riskit". Mietin ensin ymmälläni mitä ne riskit voisivat olla, ja kun en millään keksinyt, etsin valaistusta artikkelin kommenteista. Kommentteja on ainoastaan kaksi, ja niistä toisessa anonyymi kirjoittaja vaatii myös villien adoptioiden lakkauttamista, koska "moni esim. Kiinasta tai Afrikan maista adoptoitu lapsi ei tosiasiassa ole orpo." No eipä ihme etten keksinyt tuota selitystä itse. Minulle kun ei olisi käynyt mielessäkään sellainen, että orpokoteihin hylätyt tai riistetyt lapset voisivat olla peruste sille miksi täällä Suomessa annetaan taas jollekin toimielimelle lisää valtuuksia kytätä muunmuassa sitä, minkä ikäisiä adoptiovanhemmat ovat. (En vetäissyt tätä hatusta, muutosehdotusten joukossa on todella ikärajojen tiukentaminen, eikä sitä perustella erikseen.)

Olen aikaisemminkin hämmästellyt sitä, miksi joidenkin mielestä adoption piiriin ei ehdottomasti saisi ottaa sellaisia lapsia, joiden vanhemmat ovat heidät itse luovuttaneet tai myyneet. Jotenkin en jaksa uskoa, että kovinkaan moni äiti luovuttaisi lastaan muuten kuin äärimmäisen hädän takia, ja miksi se lapsi pitäisi sen äärimmäisen hädän keskelle tieten tahtoen jättää? Koska täällä päin ei ymmärretä mitä on äärimmäinen hätä ja hajonnut perhe on pahin mahdollinen skenaario mitä ihmiset osaavat kuvitella? Eivät ne paheksujat kuitenkaan olisi valmiita elättämään perhettä vastineeksi siitä että se ei hajoa, paheksuminen ja kieltäminen on vaan niin helppoa. Kuin myös se, että päättää toisen ihmisen puolesta millainen ratkaisu hänen elämässään olisi kaikista paras tai huonoin. Ja mitä sitten jos äiti tai muu omainen onkin hylännyt lapsen pelkkää piittaamattomuuttaan? Lapselle ei minun mielestäni ole kovin terveellistä kasvaa sellaisen henkilön kasvattamana, joka haluaa hänestä eroon. Siteeraamani kommentoija mainitsee toki myös, että "Kiinassa käytetään poliittisena rankaisuna lasten huostaanottoa. Myöskin lasten kaappaaminen on tavallista." Tämä on toki hirveän valitettavaa, eikä sitä varmastikaan täysin saada kitkettyä koskaan, mutta edelleenkin ihmettelen miten adoptoinnin hankaloittaminen nimenomaan tässä päässä vaikuttaa asiaan.

Vaikuttaa minun mielestäni vähän siltä, että hallituksen ehdotuksen syyt ovat todellisuudessa sisäpoliittiset. Mutta mitä sellaisia syitä voi olla? Välttelen yleensä rasismikortin käyttämistä, mutta vaikea tässä on muutakaan keksiä. (Välttelen rasismikorttia mm. siksi, että pidän itseäni sen verran ketteränä keskustelijana ja kirjoittajana, että pärjään ilmankin. Jos syyttää toista osapuolta suoraan rasistiksi, siitä seuraa yleensä vain se, että keskustelu loppuu. Ja onhan se muutenkin retorisesti aika keskinkertainen suoritus. Keksin yleensä muitakin tapoja kritisoida, sellaisia jotka välittävät kyllä oman viestini aivan yhtä tehokkaasti.) Luulisi, että ulkomailta adoptoidut lapset olisivat paras mahdollinen tapa puuttua Suomen väestön vähenemiseen. Kasvavaa syntyvyyttä voi tietenkin aina haikailla, mutta vaikka millaista politiikkaa tekisi, raja tulee jossain vaiheessa vastaan. Kun kyseessä on niin kehittynyt yhteiskunta kuin Suomi, se tullee vastaan vieläpä hyvin äkkiä, veikkaan että niin äkkiä ettei syntyvyyttä edes saisi kuolleisuutta korkemmalle tasolle. (Ellei täällä sitten aleta urakalla rajoittamaan ehkäisyä ja raiskaamaan naisia, mutta se nyt ei onneksi taida kuulua kovinkaan monen tavoitteisiin.) Ja mitä tulee maahanmuuttoon, uskon ettei se ole yhtä kustannustehokas tapa lisätä työtätekevää väestöä kuin adoptio. Näin siksi, että maahanmuuttajien ensimmäisestä sukupolvesta menetetään iso osa puuttuvan kielitaidon ja koulutuksen takia.

Adoptoinnin vaikeuttamista perustellaan myös kovasti lapsen oikeuksilla, esimerkiksi oikeudella isään ja äitiin. Oikeus isään ja äitiin olisi minusta kyllä ihan pätevä syy rajoittaa hedelmöityshoitoja (kuten myös globaali väestöräjähdys), mutta ei missään nimessä adoptiota. Adoptoitava lapsi on jo olemassa, ja mitä tulee hänen oikeuksiinsa, ne eivät uskoakseni toteudu kovin ihanteellisella tavalla missään orpokodissa. Tämän takia haluaisinkin sallia adoption kaikenlaisille ihmisille jotka vain lapsesta pystyvät huolehtimaan, perhekokoonpanosta riippumatta. Salliminenkaan ei kuitenkaan vielä yksin riittäisi, siitä tulisi myös tehdä helppoa ja siihen tulisi kannustaa. (Koko väestöä, ei vain lisääntymiskyvyttömiä). En voi kuin palata lähöruutuun; miksi adoptoinnista tehdään niin hirveän vaikeaa, ja mitä villiä omatoimisessakaan adoptoinnissa on?

Eikö tälle voisi tehdä jotain?

Me oravanpyörästä syrjäytetyt nuoret

2011-10-19T21:45:00.006+03:00

Tänään Iltalehti kertoo meille, että Suomeen on syntymässä "kadonnut sukupolvi". Tällä kertaa kyse on siitä, että Iltalehden mukaan"Suomessa elää tällä hetkellä liki 50 000 15-29-vuotiasta nuorta, jotka eivät käy koulua tai ole mukana työelämässä." Näitä juttuja on tullut viime vuosina vastaan aina silloin tällöin, ja ne ovat herättäneet minussa suuren mielenkiinnon ohella ärtynyttä huvittuneisuutta. Ei nimittäin ole kauaakaan siitä kun kuuluin itsekin tähän Iltalehden asettamaan kategoriaan, ja on kovin huvittavaa välillä lukea oikein lehdestä, mikä meitä muka tällä kertaa vaivaa. Meidän ongelmiamme ihmetellään ja niihin etsitään syitä mitä erilaisimmista asioista (90-luvun lama omasta mielestäni yhtenä absurdeimmista), mutta yleensä kuitenkin meistä itsestämme. Tällä kertaa tämä nimenomainen Iltalehden juttu onnistui jollakin tavalla katkaisemaan minulta kamelin selän, ja koska se kaiken lisäksi on tyyliltään erittäin tyypillinen lajinsa edustaja, aion sanoa asiasta muutaman sanasen.

Jutussa päivitellään sitä, miten ilman koulutusta jäävä nuori syrjäytyy helposti. Varmasti totta, mutta kouluttautuminen ihan vaan siksi että ei "syrjäydy" ei nykypäivänä oikein kannata. Aloituspaikkoja vähennetään jatkuvasti suosituilta aloilta, joihin sisään pääseminen on yleensä jo nyt valtavan vaikea ja työläs prosessi. Ja uskokaa tai älkää, kaikista meistä ei ole lähihoitajiksi, tradenomeiksi tai koodaajiksi. Opintotuella tulee aina vain huonommin toimeen, ja valtio vastaa tähän pakottamalla meitä velkaantumaan. Opiskelija ei saa toimeentulotukea, ellei ole ottanut ensin opintolainaa. Se on käsittääkseni laitonta, mutta siitähän ei meille kerrota. Opiskelu on tämän velkapakon ja työllisyysnäkymien takia riski, ja vielä työläs sellainen. En ihmettele yhtään, että siihen ei noin vain ryhdytä pelkästään siitä syystä että ei syrjäytyisi, varsinkin kun sen syrjäytymisen määrittelee joka tapauksessa jokin toinen taho.

Nuorihan nimittäin on näiden juttujen mukaan syrjäytynyt, jos ei ole koulutuksessa tai työssä. Esimerkiksi sitä kuinka aktiivista sosiaalista elämää viettää ei kysellä. Eikä terveydentilaa juuri muutenkaan. En ikinä lakkaa hämmästelemästä sitä, miksi tilastot nuorten työttömyydestä ja mielenterveysongelmista pyörivät jatkuvasti eri työpöydillä. Tämäkään juttu ei mainitse mielenterveyskuntoutujien osuutta. En voi olla ajattelematta, että tarkoituksena on vain koventaa asenteita ja pehmittää maaperää vastikkeelliselle sosiaalituelle. Huvittavaahan tässä on se, että jos tällä hetkellä sosiaali- tai työvoimatoimiston asiaakkaalta vaaditaan jonkinlaista vastikkeellisuutta tuelleen, se tehdään ihan kirkkain silmin siitä syystä, että se on muka tuen saajalle jotenkin kuntouttavaa. Kuntoahan kun ei kysytä siinä vaiheessa, kun joku määritellään "syrjäytyneeksi" ja näin ollen "kuntoutusta" tarvitsevaksi. Ja vaikka tällainen syrjäytynyt nuori olisikin huonossa kunnossa, se tarkoittaa käytännössä aina masennusta, ja kokemuksesta tiedän ettei sen kanssa mikään ylimääräinen kuormittaminen ja syyllistäminen auta.

Työ on sitten ihan oma juttunsa. Kyllä nuoriltakin työhaluja löytyy, mutta ei ymmärrystä sille, että sitä pitäisi tehdä melkein ilmaiseksi. Kunnan hanttihommia tehtaillaan jo pikkurahaa vastaan työttömillä, joille muutenkin keksitään tilastojen kaunistamiseksi vaikka minkälaista kursseiksi naamioitua pelleilyä. Oikeat työtulot leikataan heti kaikista mahdollisista tuista, myös tyttö- tai poikaystävän tuista, eli pientäkin palkkaa saava joutuu puolisonsa elättäjäksi, halusi tai ei. Sitten on vielä se, että nykyisin työnteossa on vaikaa nähdä mitään mielekästä. Paljon kuulee sellaista puhetta, että ei ennen vanhaan vaan ollut mitään masennusta ja töitä tehtiin vaikka olisi mikä. Joo, varmasti, ja silloin työssä olikin kyse jostakin aivan muusta kuin nykyisin. Ennen vanhaan tehtiin työtä suoraan ja konkreettisesti elannon eteen, usein ilman että niskaan hengitti mikään muu kuin nälkäkuoleman uhka. Nykyisin ei ole pakko tehdä työtä välttääkseen nälkäkuoleman, ja silti työelämälle ja helvetti soikoon jollekin yritykselle pitäisi uhrata sielunsakin. Työnteossa on nykyisin yhä vähemmän ja vähemmän kyse mistään yhteisen hyvän rakentamisesta. Suurin osa sen tuotosta valuu yrityksen pääomana johonkin, mitä tavallisen pienen ihmisen on täysin mahdotonta käsittää. Työnteon tärkeys ei siis kerta kaikkiaan enää palaudu siihen mihin se palautui joskus vuonna Väinö Linna. Kyllä me sen vaistoamme.

Iltalehden jutussa sanotaan, että "palvelujärjestelmälle suuri ongelma on myös siinä, että syrjäytyneitä ja syrjäytymässä olevia nuoria on vaikea tavoittaa." Palvelujärjestelmä on siitä harhaanjohtava käsite, että se "tavoittaminen" tuskin olisi mikään ystävällinen kädenojennus. Oman kokemukseni mukaan tavoittaminen tarkoittaisi sitä, että tullaan oikein kotiin asti potkimaan perseelle. Ei meitä vastaisuudessakaan tulla kotoa hakemaan palkkatyöhön tai kouluun, vaan ilmaistöihin ja kyykytettäväksi. Samaan aikaan kun meille annetaan jatkuvasti vähemmän, meiltä vaaditaan enemmän. Miksi me emme haluaisi syrjäytyä tällaisesta yhteiskunnasta? Meitä syytetään laiskoiksi vetelyksiksi, jotka ovat itse syypäitä omaan tilanteeseensa. (Suurin osa kommenteista jotka kyseinen juttu oli Iltalehden sivuilla kerännyt olivat sisällöltään juuri tätä, mutta en tarvinnut niitä tietääkseni miten meihin yleensä asennoidutaan.) Jos tästä tekee jonkinlaisen sukupolvikysymyksen, meidän syyllistämisemme on minusta aivan erityisen väärin. Meidän vanhempiemme ikäluokka on tehtaillut lainoillaan uskomattomat velat ja imenyt tämän maapallon luonnonvarat kuiviin. Nyt se sanoo lapsilleen, että teidän koulutukseenne ja terveydenhuoltoonne ei ole enää varaa, ja vaatii samaan hengenvetoon meitä maksamaan eläkkeensä. Aika hyvät lähtökohdat vaatia meiltä työmoraalia ja solidaarisuutta.

Kaiken tämän takia minua huvittaa, kun meidän ongelmiamme selitetään sillä, että olemme laman lapsia. Syntymävuoteni sattuu olemaan 1987. Tämä ikäluokka on saanut aivan erityistä huomiota ja erityisen pahan maineen; äärimmillään termiä "kadonnut sukupolvi" käytetään viittaamaan ainoastaan vuonna -87 syntyneisiin nuoriin. Syyt tähän piilevät siinä, että jossakin vaiheessa haluttiin tutkia 90-luvun laman vaikutuksia ihmisiin, jotka olivat laman aikana lapsia. Jostakin syystä tutkittavaksi valittiin ainoastaan yksi ikäluokka, se kuuluisa -87, vaikka muillakin vuosiluvuilla syntyneitä laman lapsia todellakin on. Joka tapauksessa tutkimuksessa saatiin selville, että vuonna 1987 syntyneissä ihmisissä on poikkeuksellisen paljon rikollisia ja mielenterveysongelmista kärsiviä. Sitä ei useinkaan kerrota, mihin ikäluokkaan näitä tuloksia verrataan, mutta oli miten oli, juuri me saamme kantaa laman lapsien ja kadonneen sukupolven kyseenalaista titteliä. Haluaisin sanoa tämän kirjoituksen avulla, että me olemme laman lapsia, mutta me olemme helvetin paljon muutakin.

Romanilasten kouluttamisesta

2011-08-26T18:49:00.006+03:00

Kyllä loksahti taas monttu auki, kun luin Suomen kuvalahden verkkosivuilta, että Helsingissä leiriytyvien romaneiden lapsia aletaan kouluttaa veronmaksajien rahoin. Kyseessä ovat romanit, joilla ei ole Suomessa oleskelulupaa. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta tämä oleskeluluvattomuushan tarkoittanee sitä, että juridisesti nämä romanit ovat kuin ketä tahansa ulkomaalaisia turisteja. Minä en tieten tahtoen toivo, että romanien lapset eivät saa koulutusta, mutta ihan oikeasti, olemmeko valmiita avaamaan hyvinvointivaltiomme etuudet kenen tahansa sellaisen ulkomaalaisen käyttöön, joka tänne vain keksii tulla? Ei romaneja voi tässä asiassa pitää erityisasemassa eikä siihen voi vedota, että kustannuksia ei juuri synny. Niitä ei juurikaan synny lähinnä siitä syystä, että lapsimäärät eivät ole suuren suuria, mutta tällaiset asiat eivät ole stabiileja. Ne muuttuvat tilanteesta toiseen milloin mistäkin syystä, ja meillä on oltava sellaiset lait ja käytännöt, jotka kestävät mahdollisimman hyvin minkä tahansa tilanteen. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että kun joku etu sallitaan pienelle ihmisryhmälle sillä perusteella, että kyseinen ihmisryhmä on pieni, se aiheuttaa kyseisen ihmisryhmän kasvun. En väitä tietäväni, kävisikö romanien tapauksessa näin, mutta joka tapauksessa painotan sitä, että koskaan ei saa tehdä päätöksiä sellaiselle pohjalle joka voi muuttua herkästi. (Kaikkien ihmisryhmien kanssahan samanlaista muutosvaaraa ei toki ole, esimerkiksi sotaveteraanit eivät siitä lisäänny, että heille annetaan etuuksia.)

Näen tämän romanilasten kouluttamisen ongelmana myös siitä syystä, että jos oleskeluluvattomat otetaan sosiaaliturvan piiriin, koko oleskelulupa menettää instituutiona pohjansa. Mitä järkeä oleskelulupia on enää jakaa, jos sillä ei saavuta mitään etuja? Tietysti sillä välttää mahdollisen häädön, mutta eipä näitä romaneja taideta olla häätämässä muutenkaan, jos heidän lapsiaan kerran aletaan kouluttaa. Enkä minäkään sitä häätöä heille vaadi mikäli tulevat toimeen itsenäisesti eivätkä aiheuta kovasti haittaa (mitä eivät taida tehdä).

Nimenomaan romanien lasten kouluttamisessa on myös aivan käytännöllisiäkin ongelmia romanien liikkuvasta elämäntavasta johtuen. Suomen kuvalehden artikkeliin haastateltu Helsingin opetusasioista vastaava apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen sanoo, että "kun asuminen on pysyvää ja kestää esimerkiksi lukukauden, opetus järjestetään". Muuten hyvä, mutta nähdäkseni lukukauden kestävä asuminen ei vielä ole pysyvää. Ja kun vielä otetaan huomioon, että koulunkäynnin ensimmäinen vuosi menisi artikkelin mukaan kokonaan kielen opetteluun, mitä järkeä sitä koulutusta on järjestää lapsille joiden perhe saattaa vaihtaa maisemaa periaatteessa koska hyvänsä? Ihan oikeasti, mitä siitä suomen kielen opetuksesta jäisi silloin kenellekään käteen? Oletan, että romaneilta ei vaadita mitään todisteita, vakuuksia tai allekirjoituksia siitä että aikovat pysyä maassa tietyn ajan.

No mitä sitten pitäisi tehdä? Helpottaa romaneiden ja ylipäätään ulkomaalaisten työnhakua ja töihin pääsyä. Minun mielestäni kenellä tahansa pitäisi olla oikeus hakea ja ottaa vastaan työtä Suomesta koska tahansa ilman turhaa byrokratiaa, ja työsuhteen pitäisi oikeuttaa oleskelulupaan automaattisesti ja välittömästi ilman karensseja. Nykymeininki maahantulijoiden kanssa tuntuu olevan se, että maahan saa tulla ja etuja saa nauttia, mutta työnteko ja varsinkin työnhaku tehdään aivan mahdollisimman hankalaksi. Työpaikka edellyttää usein oleskelulupaa ja oleskelulupa puolestaan työpaikkaa. Perheenyhdistäminen puolestaan olisi minusta järkevintä järjestää niin, että jokainen työpaikan Suomesta saanut saa tuoda mukanaan tietyn määrän työtätekemättömiä perheenjäseniä. Sitä kuka on oikeasti kenenkin perheenjäsen on aivan äärimmäisen työlästä ellei peräti mahdotonta valvoa, mutta jos perheenyhdistämisistä ei olisi haittaa huoltosuhteelle tuon ehdottamani systeemin ansiosta, mahdollisilla väärinkäytöksillä ei olisi enää niin väliä. Kun siis saadaan uusia veronmaksajia ja ennenkaikkea pysyviä luvallisia asukkaita, annetaan sitten heidän lapsilleen koulutusta.

Artikkelin kommenteissa vilahti moneen kertaan sellainen argumentti, että ajatelkaa nyt lapsia. Itse sanon, että ajatelkaa nyt herranen aika niitä lapsia ajatellessanne jotain muutakin kuin niitä lapsia.

Sit, watch and learn

2011-07-10T21:16:00.007+03:00

Nythän on niin, että minulla on muuan erittäin lahjakas ystävä, jonka taiteellista voittokulkua olen seurannut aitiopaikalta vuodesta 2003. Kyseessä on tietysti sarjakuvapiirtäjä Marja Siira. Olen oppinut näiden vuosien aikana häntä katsomalla paljon siitä, miten (sarjakuva)taiteen saralla menestytään. Menestyneiltä taiteilijoilta pyydetään usein ohjeita siihen, miten aloittelijan kannattaa toimia. Olen kuullut tällaisia ohjeita usein, siis lähinnä muiden kuin Marjan antamana, ja uskoisin tietäväni jo näiden neuvojen yleisimmät kliseet. Koska olen havainnut niiden olevan hienoisesti ristiriidassa sen kanssa, mikä on oma arvioni Marjan menestymisen salaisuuksista, aion nyt kertoa mitä olen oppinut. Asiat joita aion kirjoittaa eivät siis ole ohjeita, joita Marja itse on antanut; eivät välttämättä edes ohjeita, joita arvelen että hän kysyttäessä antaisi. Kyseessä on oma tulkintani hänen menestymisestään, analyysi niistä ominaisuuksista ja taidoista, jotka olen hänessä havainnut ja joiden arvelen olleen ratkaisevassa asemassa. Nämä ominaisuudet ja taidot ovat jaettavissa karkeasti kolmeen osaan, ja ne pätevät lähinnä sarjakuvapiirustuksen kontekstissa, mutta on mahdollista että niitä voi soveltaa taiteen tekemiseen ylipäätään. En ole siitä kuitenkaan varma, koska en tiedä tarpeeksi siitä mitä muiden taiteenmuotojen tekeminen vaatii arvioidakseni mihin kaikkeen nämä havaintoni soveltuvat. Pitäydytään siis pääasiassa siinä sarjakuvan tekemisessä.

1. Lahjakkuus. Aloitan lahjakkuuden olemuksesta ja roolista, koska siihen liittyy kaikista oleellisin ristiriita joka omien käsitysteni ja usein annettujen neuvojen välillä vallitsee. Tavallisimpia ohjeita mitä mestareilta kuulee on se, että pitää harjoitella ahkerasti. Heiltä suorastaan odotetaan sellaista lupausta, että jos vain on päättäväinen ja harjoittelee ahkerasti, melkeinpä kuka hyvänsä voi päästä huipulle. Mitä sarjakuvapiirustukseen tulee, olen eri mieltä. Parhaat asiat mitä Marja osaa liittyvät minusta siihen kuka hän on eikä siihen mitä hän on opetellut, enkä usko hetkeäkään että ihan kenestä tahansa on vastaavaan. Kaikkien ei kerta kaikkiaan hyödyttäisi yrittää, niin julmalta kuin se kuulostaakin. En väitä, etteikö harjoittelusta olisi mitään hyötyä, jos on oikeanlaisia lahjoja. Väitän, että harjoittelu lähinnä vain jalostaa niitä ominaisuuksia ja taipumuksia, joita on jo valmiiksi.

Se, mitä lahjakkuudella tarkoitetaan, on aika mutkikas kysymys. Tarkoitan sillä itse tässä yhteydessä yksinkertaisesti kaikkia sellaisia ja vain sellaisia kykyjä, joita on äärimmäisen hankalaa tai mahdotonta saavuttaa harjoittelemalla. En ota kantaa siihen onko tämä oikea määritelmä lahjakkuudelle, koska sen ruotiminen on tässä yhteydessä jokseenkin pakko sivuuttaa jotta saan asiani sanotuksi. En myöskään väitä tietäväni, mitkä kyvyt ovat lahjakkuutta tarkoittamassani merkityksessä ja mitkä eivät, enkä tiedä, tulisiko minun käyttää lahjakkuuden tilalla jotain toista sanaa. Esimerkkejä siitä, mitä itse arvelen lahjakkuudeksi, voin toki antaa. Tällaisia ovat esimerkiksi rytmitaju, sävelkorva, huumorintaju, avaruudellinen hahmottaminen, päättelykyky ja tunneäly. En ole varma siitä, tulisiko tällaisia kykyjä pitää sellaisina joita joillakin ihmisillä ei ole missään määrin, vai pikemminkin jatkumoina eli kykyinä joita kaikilla on ja joissa ilmenee vain aste-eroja. Sekään ei kuitenkaan ole tässä yhteydessä kovin relevantti kysymys, koska kumpi tahansa käsitys pitääkin paikkansa, se vaikuttaa vain siihen miten minun tulisi muotoilla se mitä väitän. Jos lahjat ovat kykyjä joita kaikilla ei ole, väitän että harjoittelu voi tuoda menestystä vain niille joilla lahjoja on. Jos lahjat taas ovat jatkumoita, väitän että vaaditaan tietty kapasiteetti ennen kuin harjoittelulla saadaan aikaan tarpeeksi hyviä tuloksia.

Olen siis sitä mieltä, että menestyäkseen sarjakuvataiteilijana täytyy olla edes jonkinlaisia lahjoja. Sillä ei ole niin suurta väliä, mitä lahjoja tarkalleen ottaen. Vaikuttaa siltä, että mahdollisia lahjakkuuden muotoja on valtava määrä, enkä pidä mahdottomana sitäkään, että niitä on olemassa yhtä monta kuin on lahjakkaita yksilöitäkin. Mitä Marjaan tulee, olen kiinnittänyt huomioni etenkin hänen tunneälyynsä. Marja osaa luoda vivahteikkaita inhimillisiä hahmoja ja kiehtovaa vuorovaikutusta niiden välille, ja lisäksi vielä eläytyä tähän kokonaisuuteen niin onnistuneesti, että pystyy välittämään sen lukijalle kaikessa rikkaudessaan. Hän ei ole erityisesti opetellut tätä missään. Hän ei ole päntännyt ulkoa mitään listoja siitä, mitä ominaisuuksia on oltava hyvällä hahmolla, hän ei ole opetellut mitään kikka kakkosia siihen miten lukijalle välitetään tunteita ja niin edelleen. Uskon siis, että harjoittelu ei välttämättä tee mestaria. Se ei ainakaan takaa mitään.

Mistä sitten voi tietää, kenellä on tarpeeksi lahjoja siihen että kannattaa yrittää? Helvetin hyvä kysymys.

2. Motivaatio. On sanottu, että poliitikon tärkein ominaisuus on kyky tulla valituksi. Samassa hengessä voisi sanoa, että taiteilijan tärkein ominaisuus on kyky saada jotakin aikaan konkreettisesti. Kun kyseessä on vuosia kestävä sarjakuvaprojekti jota tehdään omalla ajalla ja kustannuksella, tarvittavan motivaation määrä on melkoinen. Tässä onnistuakseen pitää hallita jotakin sellaista, mitä pidän mielenkiintoisena paradoksina. Nimittäin pystyäkseen tekemään sellaista taidetta jota sarjakuva on, tulee olla luova, vilpitön, ennakkoluuloton ja välitön kuin lapsi; tulee osata leikkiä. Mutta jaksaakseen ylläpitää tätä leikkiä vuodesta toiseen siitä täytyy samaan aikaan tehdä työtä. Jos ei osaa leikkiä, luovuus ja uskallus tyrehtyy. Jos ei osaa työskennellä, leikki ei siirry omasta mielikuvituksesta paperille. Tämä paradoksi täytyy ratkaista jollakin tavalla. Henkilökohtaisesti taidan itse kärsiä tällä hetkellä omien projektieni kanssa siitä, etten osaa leikkiä silloin kun alan työskennellä, enkä käsitä miten Marja tässä onnistuu.

3. Itsevarmuus. Jos tahtoo saada aikaan jotain sellaista mitä kehtaa tehdä ja ehkä jopa näyttää, ei saa kuunnella kaikkia eikä varsinkaan koko ajan. Marja ei juurikaan kuuntele. Hän tietää mitä haluaa tehdä ja pitää tätä halua oikeutuksena tehdä. Hän käsikirjoittaa tietoisesti tarinoihinsa kliseitä. Hän piirtää sitä mitä haluaa piirtää eikä sitä mitä olettaa muiden haluavan nähdä. Hän julkaisee asioita, joihin hän tiedostaa sisältyvän virheitä. Hän kokeilee erilaisia tapoja tehdä, mutta vain jos se sattuu huvittamaan. Hän kritisoi avoimesti vallalla olevia käsityksiä, jos huomaa pärjäävänsä ilman niitä. Onko tämä kaikki tehnyt hänestä jotenkin huonon taiteilijan? Tuskinpa vaan. Päin vastoin, hän on selvinnyt sekä omista että muiden vaatimuksista säilyttämällä työhönsä rennon, itsevarman ja vilpittömän otteen; paradoksaalisesti voisi todeta, että hän menestyy, koska hänellä ei ole kunnianhimoa. Itse asiassa nyt kun mietin, niiden seitsemän ja puolen vuoden aikana jotka olen hänet tuntenut en muista hänen kertaakaan istuneen alas ja toteavan, että nytpä harjoittelen piirtämistä. Hän vain piirtää, ja luottaa siihen että taito kyllä karttuu ajan myötä. Ja siihen, että piirtää saa sitä odotellessakin. Hän ei myöskään oleta, että kenellä tahansa muulla ihmisellä on häntä paremmat valmiudet arvioida hänen työtään, eikä siis erityisemmin pyytele kritiikkiä. Hän on säilyttänyt kosketuksen omaan tapaansa tehdä muistamalla, että annettu kritiikki kertoo usein enemmän kritiikin antajasta kuin kritiikin kohteesta. Tuloksena on itselleen uskollinen taiteilija, joka ei ole tukahduttanut motivaatiotaan liiallisella epävarmuudella siitä mikä on riittävän hyvää.

Tiivistettynä haluan siis kehoittaa hienoiseen skeptisyyteen, kun teille luvataan menestystä pelkällä ahkeruudella ja nöyryydellä. Lieneeköhän sattumaa, että nuo kaksi taitavat olla arvostetuimmat luonteenpiirteet perinteisessä suomalaisessa kulttuurissa? Se kulttuuri ei kyllä tiennyt sarjakuvasta mitään.

Ellun parisuhdeneuvoja osa n

2011-05-29T16:22:00.004+03:00

Tulipa taas vastaan Suomi24:llä sellainen tilanne josta en malta olla kirjoittamatta. Ensinnäkin siksi, että ko. asetelma on niin valtavan tyypillinen, ja toisekseen siksi, että ihmiset hoitavat sen mielestäni ihan järjestään väärin. Kyseessä on tämä kirjoitus. En välttämättä suosittele lukemaan kommentteja, mikäli haluatte pitää huolta mielenterveydestänne. Ehkä minunkaan ei olisi kannattanut, koska turhauduin, mutta enpä toisaalta olisi koskaan kirjoittanut tätäkään ellen näin olisi tehnyt ja tuntenut. Turhauduin lähinnä siitä, että 152:sta vastauksesta jotka kirjoitus poiki vain muutamaa pidin edes etäisesti sellaisena, että nyt ollaan oikeilla jäljillä. (Myönnetään, ihan jokaista en lukenut, mutta suurimman osan.)

Eli tilanne lyhykäisyydessään on se, että pariskunta katselee tv:tä, jossa vilahtaa kauniita vähäpukeisia naisia. Nainen aloittaa massiivisen kuulustelun; mitä mieltä olit tuosta naisesta, oliko hyvännäköinen, oliko seksikäs, oliko parempi kuin minä, panisitko? Mies tähän ahdistuneena että ei ollut, en panisi, olet maailman kaunein ja paras ja ainoa jota haluan. Nainen ei luovuta, ja lopulta mies ei jaksa enää, myöntää että olihan se kuitenkin ihan kivan näköinen, nainen suuttuu ja tilanne päättyy riitaan.

Tässä on oikeasti niin helvetin monta kohtaa pielessä molempien osapuolten osalta, etten edes tiedä mistä sitä lähtisi ensiksi korjaamaan. Koska jostain pitää kuitenkin aloittaa, neuvon ensiksi miestä.

Ensinnäkin, älä valehtele. Jos nainen on järjestänyt sinulle tuollaisen helvetin, on kyllä mielestäni ihan ymmärrettävää valehdella, mutta kun nainen hyvin usein huomaa sen. Kunnon mies ei yleensä osaa valehdella hyvin, sen taidon hallitsevat lähinnä vain narsistit ja pelimiehet joilla on aivan käsittämättömät näyttelijänlahjat ja harjaantuneisuus siihen mitä naiset haluavat kuulla, milloin ja miten. Yksinkertainenkin nainen erottaa hyvin usein sen milloin miehen vastaus on ulkoaopeteltu ja sanottu vain siinä tarkoituksessa, että nainen ei pahoita mieltään. Tässäkin tapauksessa olen varma siitä että nainen jatkoi inttämistään, koska hänen miehensä ei ollut uskottava.

Toiseksi, jos kuitenkin valehtelet, pidä hyvä ihminen se linja aina loppuun asti. Jos kerrankin käännät kelkkasi uuvuttuasi naisen jankuttamiseen, olet palkinnut naisen jankuttamisen ja nainen jankuttaa jatkossakin niin kauan että saa kiskottua sinusta vastauksen, jota pitää uskottavana. Naista ei haittaa, vaikka tähän kuluisi tuntikausia. Sen sijaan nainen ei välttämättä tähän lähde, jos tietää, että mies ei koskaan pyörrä väsyessäänkään puheitaan. Sanon tämän naisena, joka itsekin joskus jankuttaa.

Kolmanneksi, jos alat vakuutella että nainen on se kaikista kaunein etkä voisi ikinä haluta seksuaalisesti ketään toista, vahvistat hänen sairaita näkemyksiään ja pelkojaan. (Sen ohella, että todennäköisesti puhut paskaa.) Vakuuttamalla että nainen on maailman kaunein, tulet samalla vahvistaneeksi sen, että rumuutta kuuluukin pelätä. Ja sen, että kauneus on ensiarvoisen tärkeää ja olet itseasiassa valinnut naisesi juuri tällä perusteella. Tai ainakin se on tässä parisuhteessa merkittävä tekijä. Tosiasia on, että nainen tuskin on maailman kaunein eikä hän sille mitään mahda, joten ulkonäkökeskeisyys on varma tie siihen että itsetunto-ongelmat räjähtävät käsiin.

Sitten naiselle. Ensinnäkin, älä kuvittele että se on muu maailma, joka on ulkonäkökeskeinen. Sinäkin olet, jos yrität päteä ulkonäöllä ja rakentaa sille itsetuntosi. Sinun ei ole mikään pakko sitä tehdä. Olet vapaa yksilö ja vaikka et voisikaan suoraan vaikuttaa omaan itsetuntoosi, voit vapaasti valita suhtautumisesi ulkonäkönormeihin ja -paineisiin. Eli pohjimmiltaan siihen, millä haluat päteä.

Toiseksi, jos olet kerran vakuuttunut siitä että miehesi kuolaa muita naisia, mitä hyödyttää kiskoa sitä hänestä tuntikausia? Esitä mieluummin asia niinkuin se olisi fakta ja lähtekää keskustelemaan siltä pohjalta. Mies voi sitten valita, lähteekö kiistämään sitä vai ei. Säästätte aikaa.

Kolmanneksi, mitä ihmisen seksuaalisuuteen tulee, se ei valitettavasti toimi siten, että vain yksi ihminen voi aiheuttaa terveessä ihmisessä seksuaalista halua. Ei mies sille mitään mahda, että seisoo, eikä nainen omille haluilleen. Mikään yksiavioisen parisuhteen tuho tämä ei kuitenkaan ole, sillä sen kiihottumisensa voi vallan mainiosti jättää omaan arvoonsa jos niin vain haluaa. Tämän pitää riittää. Jos totuuden kieltää, sitä ei koskaan opi sietämään, ja elämä on yhtä seksuaalisuuden vahtimista ja rajoittamista samaan tapaan kuin fundamentalistiset uskonnolliset ihmiset ovat kautta aikain tehneet. (Tai ainakin niin kauan kun on ollut uskontoja jotka suhtautuvat seksuaalisuuteen kuten vanhoillinen kristillisyys.) Haluan huomauttaa tähän väliin, että seksuaalisuuden käsittäminen oikein on hyvä työkalu paitsi turhan mustasukkaisuuden hillitsemiseen, myös pettämisen ja itsekkyyden tunnistamiseen ja tuomitsemiseen. Mikään "miehen luonto" ei ole todellinen syy sille, että petetään.

Neljänneksi, älä jaksa jauhaa sitä paskaa että järki ei mahda mitään tunteille. Ei kaikkia tunteita voi järkeillä pois eikä tarvikaan, mutta ota huomioon että vaikutus kulkee myös toiseen suuntaan - se miten maailman ja itsensä älyllisesti jäsentää vaikuttaa siihen, miltä asiat tuntuvat. Otetaan esimerkiksi pieni lapsi, joka tykkää uida kesäisin järvessä. Eräänä päivänä hänen isoveljensä kuitenkin tekee sellaisen jäynän, että kertoo järvessä asuvan hirviöitä jotka ovat kyllin isoja syömään uimaan tulleita pikkulapsia. Pieni lapsi ei tiedä maailmasta tarpeeksi ollakseen uskomatta, ja jos hän tämän jälkeen joutuu järveen, hän tuntee pelkoa. Kasvaessaan hän kuitenkin kerää tietoa maailmasta ja lopulta älyllisesti päättelee, että järvessä ei voi elää mikään hirviö. Kun hän tämän jälkeen menee uimaan, häntä ei enää pelota. Jos järjellä ei voisi vaikuttaa tunteisiin, hän olisi pelännyt järviä koko loppuikänsä. Samalla tavoin aikuinen ihminen voi yrittää hallita tunteitaan ja pelkojaan etsimällä itsestään virheellisiä käsityksiä ja päättelyketjuja ja korjaamalla niitä. En voi kyllin korostaa sitä, että tällaista on lupa odottaa naiseltakin. Naisen vapauttaminen tästä on sovinismia.

Lopuksi vielä yhteisesti naiselle ja miehelle - aina ei vastoin yleistä käsitystä kannata puuttua heti siihen, mistä pohjimmiltaan on kyse. Joskus kyllä, mutta toisinaan voi saada vähemmälläkin vaivalla hyviä tuloksia. Tässä tapauksessa naisen jankuttamisessa on kyse pohjimmiltaan naisen itsetunto-ongelmista, totta. Tällaisia ongelmia on kuitenkin melko vaikea parantaa ja kutakuinkin mahdotonta sitä on tehdä nopeasti. On ihan hyvä tapa toimia siten että naisen ahdistuessa mies ottaa hänet syliin ja yrittää kehumalla vahvistaa hänen itsetuntoaan. Sen vahvistumista odotellessa voi kuitenkin tehdä aika paljon muutakin - analysoida omia käsityksiään ja toimintatapojensa tarkoituksenmukaisuutta ja korjata niitä.

Elämänohjeita nuorille

2011-05-03T18:36:00.002+03:00

Ihan aluksi tähän kirjoitukseen liittymätön huomautus. Sain edelliselle kirjoitukselleni ja mahdollisesti koko blogilleni yllättävän paljon näkyvyyttä Sakari Timosen linkitettyä kirjoitukseni "Hyvinvointivaltio eli vapaus olla köyhä" Facebookissa. Mikäli tämä on poikinut blogilleni uusia lukijoita, haluan hieman varoittaa. Tämä blogi ei ole lähellekään kaiken aikaa mikään yhteiskunnallisia asioita kriittisesti ja asiapitoisesti ruotiva julkaisukanava. Satunnaisesti sitäkin, mutta tämä on myös minun nettipäiväkirjani ja satunnaisten, tyhjänpäiväistenkin mietteideni ilmaisuväylä. Toisinsanottuna pidätän oikeuden jauhaa täällä jatkossakin paskaa. Sanon tämän, koska en halua tuottaa pettymystä.

Tämäkin kirjoitus on ehkä lähempänä paskanjauhantaa kuin mitään vakavasti otettavaa. Olen miettinyt viime aikoina melko paljon viimeistä kymmentä vuotta elämästäni, siis aikaa suunnilleen yläasteelle siirtymisestä tähän päivään asti. Monessa mielessä pidän tätä nykyisin kaikista tärkeimpänä vaiheena ihmisen elämässä tässä yhteiskunnassa ja tänä aikakautena. Olen miettinyt mitä tein väärin ja mitä oikein ja millaisia virheitä olen nähnyt muiden tekevän, ja halusin koostaa oppimastani jotain sellaista mistä ehkä joku toinen saattaa hyötyä. Eniten nämä ohjeeni tulisivat varmasti tarpeeseen teini-ikäisille, mutta osasta voivat varmasti hieman vanhemmatkin hyötyä. Osa näistä on siis edelleen virheitä joihin itse sorruin, osa taas päinvastoin asioita joita koskevista ratkaisuistani olen jälkeenpäin ollut ylpeä, ja osalla ei ole minun kanssani mitään muuta tekemistä kuin se että olen päässyt todistamaan jonkun muun tekemiä virheitä tai onnistumisia.

Minulla ei ole vanhempia sisaruksia eikä minulla koskaan ollut kriittisinä vuosina neuvomassa ketään jolla olisi ollut sopivasti muutaman vuoden etumatka. Jos mitenkään voin itse asiaan vaikuttaa, haluan että muiden ei tarvitse kokea samaa. Kirjoitan tämän kuitenkin myös ihan vain itselleni yhteenvedoksi pohdinnoistani. Kirjoitan ohjeet siinä järjestyksessä kun tulevat mieleen.

1. Älä stressaa arvosanoista, mutta käy ehdottomasti loppuun koulut jotka olet aloittanut ellei ole painavaa syytä jättää kesken. Minun mielestäni ainoa tällainen painava syy on se, että olet löytänyt toisen koulun johon ehdottomasti haluat. Väliaikainen keskeytys esim. lasten tai armeijan takia ei toki haittaa mitään kunhan koulu on jossain välissä mahdollista käydä loppuun asti.

2. Pojat, hankkikaa harrastuksia. (Tytöt jostain syystä tajuavat tämän yleensä tehdä.) Harrastuksiksi ei lasketa ryyppäämistä, tietokoneella pelaamista eikä naisten metsästystä. Miehet joilla on harrastuksia ja kiinnostuksenkohteita ovat vähemmän todennäköisesti putoamassa tyhjän päälle työttömyyden osuessa kohdalle. Miehille jotka eivät ilman työpaikkaa keksi elämälleen yhtään mitään käyttöä ovat juuri niitä jotka työttöminä ratkeavat ryyppäämään ja syrjäytyvät. Harrastukset voivat lisäksi auttaa masennuskausiin, joita melkein kaikilla nuorilla ihmisillä jossain välissä ilmenee.

3. Älä suotta vaivaudu testaamaan mitään rajoja. Tee vain mitä aidosti haluat; näin menetellen ne rajat kyllä tulevat jossain välissä vastaan erikseen testaamattakin, ja jos eivät tule, niitä ei tarvi sitten ajatella sitäkään vähää.

4. Jos seurustelet, pidä huoli että ystävyyssuhteet pysyvät kunnossa. Kuten joku on joskus sanonutkin, kuka sitten lohduttaa sinua, jos (kun) tulee ero?

5. Älä näe liikaa vaivaa pyrkiäksesi sen kaveripiirin suosioon johon olet sattunut. Nimittäin kaveripiirit vaihtuvat lapsilla ja nuorilla varsin tiuhaan, yläasteelta lähtien perstuntumalta heittäen keskimäärin neljä kertaa seuraavan kymmenen vuoden aikana. Jos vanhoista kaveripiireistä jää pari ihmistä joihin yhteys säilyy eri elämänvaiheissa niin hyvä, mutta kokonaisuutena nämä nuoruuden kaveriporukat eivät todellakaan tule säilymään. Näin lähinnä siksi, että koulut vaihtuvat. Ei ole mitään järkeä muokata itsestään miellyttävää juuri tietyille kavereille, pahimmillaan vielä ainoastaan potentiaalisille kavereille, parin vuoden päästä uudet kaverisi eivät välttämättä kuitenkaan välitä tai pidä pätkääkään niistä normeista joihin vaivalla sopeuduit.

6. Ja sitä kaveripiiriähän voi todellakin vaihtaa. Käytä tarvittaessa rohkeasti nettiä apuna. Älä päästä lähellesi ihmisiä jotka aiheuttavat sinulle kärsimystä. Ihmisiä riittää, ja teini-iän ihmissuhteet sanelevat mielenterveyden ja sosiaalisen identiteetin pitkälle aikuisuuteen. Sitäpaitsi on usein parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Ihan totta.

7. Pyri aloittamaan seksielämä pian sen jälkeen kun tunnet olevasi valmis ja löytyy joku luotettava, mutta vasta sitten. Ei välttämättä ole mitään järkeä säästää itseään "sille oikealle". Siinä on iso riski käydä niin että tällaista henkilöä ei koskaan ilmaannu, ja kolmekymppisenä sitten joutuu toteamaan, että tämähän olikin aivan perseestä. Uusintakierrosta ei ole luvassa. Vaikuttaa lisäksi siltä, että kynnys ekaan kertaan kasvaa siinä vaiheessa kun ikää alkaa olla jo reippaasti yli kaksikymmentä, minkä lisäksi häpeä omasta kokemattomuudesta saattaa tulla puun takaa vaikka vuosia ajatteli että näillä asioilla ei ole mitään merkitystä.

Toisaalta taas ei kannata tehdä ekasta kerrasta traumaattista jonkun randomin tai kusipään kanssa ja liian aikaisin. Neitsyyden menettäminen ei koskaan ole minkäänlaisen trauman arvoista. Myöskään ei kannata alentua kilpailemaan siitä kuka ensin ja kuka eniten.

8. Muista, että kukaan ei ole koskaan velkaa seksiä kenellekään. Juuri tätä tarkoittaa seksuaalinen itsemääräämisoikeus. Suhteen saa toki kaikin mokomin päätää siitä syystä, että omat seksuaaliset tarpeet eivät tyydyty, mutta mitään muuta ei saa tehdä. Ei syyllistämistä, ei painostamista, ei kiristämistä, ei kaupankäyntiä.

9. Käytä/vaadi kondomin käyttöä aina kun kyseessä ei ole vakituinen seurustelukumppani. Älä luota ihmisiin. Osa ihmisistä valehtelee että heillä ei ole mitään tauteja, osa luulee että heillä ei ole mitään tauteja koska heillä ei ole HIV:iä, osa naisista haluaa hankkia lapsen yksin ja huijaavat miehiä siittäjiksi. Keskeytetty yhdyntä ei suojaa raskaudelta ja mitään varmoja päiviä ei ole.

10. Erityisesti pojat: älkää hakeko pornosta oppia kun olette vielä kokemattomia. Porno antaa seksistä väärän kuvan ja voi pilata seksielämänne yllättävänkin konkreettisesti ja totaalisesti. On esimerkiksi sattunut, että porno on aiheuttanut miehelle hankaliin erektiohäiriöihin johtaneita suorituspaineita. Joillekin taas on käynyt niin, että tavalliset naiset eivät enää mitenkään riitä. Seksiä voi kuivaharjoitella paremmillakin tavoilla, ja kannattaakin, jos siitä ei tiedä yhtään mitään. Ja ylivoimaisesti paras tapa tietää mitä naiset haluavat on kysyä heiltä itseltään.

11. Älä käyttäydy seksuaalisesti aivan holtittomasti, etenkin jos kokemusta parisuhteista ei vielä ole. Liika kevytkenkäisyys haittaa myöhemmin mahdollisuuksia solmia onnistuneesti vakava parisuhde.

12. Älä hanki lapsia kovin nuorena. Kovin nuorella tarkoitan tässä noin alle 25-vuotiaita. Jos kuitenkin hankit, ota huomioon, että se sisältää riskin jäädä yksin. Nuorten parisuhteet eivät nykyisin yleensä kestä, ja jos tulee ero, nuori äiti tai isä joutuu helposti tyhjän päälle. Erityisesti yksinhuoltajat. Ihmiset suhtautuvat parisuhdemarkkinoilla yllättävän karsaasti ihmisiin joilla on jo lapsia, mitä nuorempia ollaan, sen todennäköisemmin. Kaikkien kohdalla ei ole kyse siitä että lapsista ei tykätä, harva nuori vain on valmis äitipuolen tai -isän vaativaan rooliin ja perhe-elämään ylipäätään. Ystävätkin saattavat kääntää nuorelle vanhemmalle selkänsä, koska elämäntilanteet ovat niin kovin erilaiset. Pienten lasten kanssa ei ehdi paljoa harrastaakaan, joten uusia ihmisiä ei välttämättä tule juuri tavattua. Jos joku tietty ihmisryhmä pitäisi nimetä joiden olen tyypillisimmin havainnut kärsivän yksinäisyydestä, se on ehdottomasti nuoret yh-äidit. Sanalla sanoen on olemassa riski siihen, että lastensa kanssa jää melkoisen yksin ja lapsiperheen arjesta tulee vankila.

13. Säilytä ehdottomasti luottotiedot. Melkeinpä hinnalla millä hyvänsä. Harva ihminen on tässä yhteiskunnassa niin lainsuojaton kuin luottotiedoton.

14. Älä mieti itsemurhaa ennen kuin sinulla on kypsä käsitys kuolemasta. Harvalla teinillä on.

15. Älä vaivaudu tavoittelemaan joukosta erottumista hinnalla millä hyvänsä. Et sinä kuitenkaan erotu, vielä epätodennäköisemmin eduksesi. Ei, mikään musiikki- ja pukeutumistyyli ei tässä auta. Kaikki teinit ovat sitäpaitsi samanlaisia siinä että haluavat olla ainutlaatuisia. Toisaalta taas ei siihen ainutlaatuisuuteen tarvitse edes pyrkiä, koska jokainen on myös jo valmiiksi yksilö. Massaa ei tarvitse orjallisesti seurata, mutta massan vanki olet myös silloin jos kaikki on tehtävä päinvastoin.

16. Älä kuvittele olevasi mitenkään erityinen. Erityisen hyvä sen paremmin kuin erityisen huonokaan. Tuskinpa olet. Saattaa olla että olet kaveriporukkasi fiksuin, mutta se ei tee sinusta vielä yli-ihmistä. Todennäköisemmin olet vain iso kala pienessä lammikossa. Muista myös, että lahjakkuudessa sinänsä ei ole mitään harvinaislaatuista ja tavatonta.

Toisaalta taas et todellakaan ole ainoa ihminen edes omissa ympyröissäsi, joka kokee yksinäisyyttä, epävarmuutta, surua, riittämättömyyttä, masennusta ja häpeää.

Meinasin lisätä vielä että älä käytä huumeita, mutta taitaa olla niin että osalle nuorista sen on itsestäänselvyys ja loput nuoret taas eivät kuitenkaan kuuntele asiassa ketään.

Hyvinvointivaltio eli vapaus olla köyhä

2011-03-28T20:24:00.006+03:00

Luettuani Sakari Timosen mainion blogikirjoituksen ja keskusteltuani asian tiimoilta hieman Facebookissa päätin, että minulla on oikeastaan sanottavaa jo oman blogikirjoituksen verran. Haluan täydentää tällä kirjoituksella kritiikkiä, jota Timonen kohdisti Jaana Pelkosen 22.3. Helsingin Sanomien yleisönosastoon kirjoittamaa mielipidekirjoitusta kohtaan, mutta tämä ei ole vastine Pelkoselle. Ei voisikaan olla, koska tunnustan etten ole hänen kirjoitustaan edes lukenut. Heittäkää tähän linkki jos tiedätte mistä se kirjoitus tarkalleen löytyy, en millään jaksa sitä nyt itse kaivaa kun tarkalla sisällöllä ei tämän tekstin kannalta ole niin oleellista merkitystä. Mainitsen tässä vain yhdellä lauseella tulkintani Pelkosen pointista Timosten sitaattien perusteella, ja nämä sitaatit voitte halutessanne lukea tuosta Timosen kirjoituksesta.

Pelkonen on sitä mieltä, että toimeentulotuki ei saa (koskaan?) olla vastikkeetonta. Huolimatta siitä, että kyseessä on vihoviimeinen tukimuoto jota annetaan vasta kun mihinkään muuhun ei ole oikeutta. Pelkosesta kirjoituksineen ei kuitenkaan nyt tämän enempää, koska hänellä ei tässä ilmiössä ole kuin aivan marginaalinen sivurooli; hän ei missään nimessä esitä mitään uutta ja epätavanomaista minkä lisäksi hänen kaltaisiaan on paljon. Minua eivät nyt edes kiinnosta yksittäisten ihmisten ehdotusten yksityiskohtaiset sisällöt, joten jätetään se Pelkonen sivuun nyt senkin takia. Oleellista on nyt se, että toimeentulotuen halutaan usein olevan vastikkeellista esimerkiksi siten että sen saajalta edellytetään jonkinlaista työpanosta ilman muuta palkkaa kuin tukensa, ja että sanktioina (em. ilmaistyöstä kieltäytymisestä tai muusta "rikkeestä") voidaan käyttää tuen leikkaamista. Paitsi että tällainen ajattelu on mielestäni osittain hyvinvointivaltion periaatteiden vastaista, uskon että se perustuu myös yksinkertaisesti väärälle ja puutteelliselle tiedolle, minkä lisäksi pelkoset eivät joko tajua mitä oikeastaan ehdottavat taikka jättävät sen tahallaan sanomatta.

Ihmiset turvautuvat usein toimeentulotukien leikkaajia moittiessaan "miltä susta tuntuis" -retoriikkaan ja ilmaisevat että köyhien köyhdyttäminen nyt ei vaan ole reilua. Missä ei mitään väärää. Mutta minä haluaisin kaivaa syvemmälle ja keskustella avoimesti siitä mille periaatteille me aivan tarkalleen ottaen perustamme ns. hyvinvointivaltion ja käsityksemme siitä - ja halutaanko se ylipäätään säilyttää. Kenelle hyvinvointi kuuluu? Kaikille? Työssäkäyville? Fiksuille ihmisille? Päihdeongelmattomille? Ahkerille? Hyville tyypeille? Jos hyvinvointi ei kuulu kaikille, mitä saa tehdä ihmisille jotka jätetään ulkopuolelle ja miksi? Onko ulkopuolelle jättämisellä tarkoitus pyrkiä siihen, että kaikki täyttävät hyvinvointiin oikeutetun ihmisen kriteerit? Jos Pertiltä leikataan tuet koska hän juo kaikki rahansa, onko leikkaamisella tarkoitus yrittää tehdä Pertistä raitis? Jos Pelkonen haluaa että toimeentulotuen saajat tekevät kunnalle ilmaista työtä, onko tarkoitus vain saada ilmaista työtä vai kannustaa ihmisiä pois tuen piiristä? Jos tukea leikataan, onko tarkoitus säästää rahaa vai ohjata ihmisten käyttäytymistä? Huomatkaa, että sekä ihmisten ohjailua että tukemisen vähentämistä ehdotetaan usein tehtäväksi samanaikaisesti, vaikka ohjailun oikeutus nimenomaan perustuu siihen, että joka kustantaa, saa myös päättää, ja mitä enemmän kustannetaan, sitä enemmän päätäntävaltaa se tuo. Tämä on mielestäni jos ei aina hyväksyttävä, niin ainakin inhimillinen ja ymmärrettävä periaate. Se taas ei ole, että samaan aikaan halutaan lisätä kontrollia ja vähentää tukea. Tulkintani mukaan oikeisto nimenomaan ei halua tehdä valintaa sen välillä, haluaako se ohjailla ihmisten käyttäytymistä vai säästää rahaa. Se haluaa tehdä molemmat. Se haluaa lisätä valtaansa vaikuttaa siihen mitä köyhät tekevät vai tekevätkö mitään ja samalla säilyttää mahdollisuuden antaa heille entistä vähemmän rahaa. Tästä näkökulmasta on koomista, että nimenomaan vasemmistoa moititaan ihmisten holhoamisesta.

Pelkään että halu kontrolloida köyhien elämää ei siis perustu vain haluun säästää rahaa tai edes siihen ajatukseen, että maksaja saa päättää. Se tuntuu perustuvan siihen, että se nyt vain jostain syystä ärsyttää, jos joku saa sentinkin rahaa siitä huolimatta, että makaa kotona. Hyvinvoinnin ei tällaisessa ajattelussa katsota kuuluvan kaikille vaan se pitää ansaita, ja tämä on juurikin se, mitä kukaan pelkonen ei joko tajua sanoa, tai sitten nimenomaan tajuaa olla sanomatta. Kääntäen tämä tarkoittaa, että joko toimettomuus tai köyhyys on itsessään rangaistavaa - ilmaistyökin on nimittäin jo itsessään sanktio, kuten myös työstä kieltäytymisestä seuraava tuen leikkauskin. Itse olen sitä mieltä, että jos hyvinvointivaltion määritelmänä pidetään sitä että kaikista pidetään edes jonkinlainen huoli, hyvinvointivaltioon kuuluu aivan elimellisesti ainakin pieni hyväksikäytön mahdollisuus. On sitten henkilöstä kiinni, onko tämä määritelmältään pelkästään hyväksi- vai myös väärinkäyttöä. Minulle tällainen ei ole itsestäänselvästi väärinkäyttöä - hyvinvointiyhteiskunnan pitääkin tuottaa hyvinvointia, myös kusipäille.

Puhumattakaan siitä, että kusipäille nyt ei aina yksinkertaisesti mahda yhtään mitään. Voi olla, että vastikkeellisuutta toimeentulotuelle vaativat ihmiset uskovat ihan vilpittömän naiivisti, että kaikki ihmiset ovat lopulta ohjailtavissa. Voi olla että he luulevat, että kukaan ei oikeasti joutuisi tilanteeseen jossa tukea leikataan niin paljon että se ei riitä elämiseen, koska kukaan ei ole niin tyhmä että järjestää itsensä sellaiseen tilanteeseen eivätkä tuen leikkaajat siis ikinä oikeasti joutuisi vastaamaan jonkun nälkäkuolemasta. Rohkenen kuitenkin epäillä, että kyllä vain järjestää ja kyllä vain joutuisivat. Toimeentulotuen saajista monella ei ole elämä sen vertaa hallinnassa, että pitäisivät aktiivisesti huolen siitä, että saavat rahaa. Mikään ei muutu - spurgut kieltäytyvät töistä ja juovat rahansa jatkossakin vaikka mitä säädettäisiin. Kysymys on ainoastaan siitä, annetaanko heidän kuolla. Jos se vihoviimeinen tukikin leikataan mistä hyvänsä syystä, niitä nälkäkuolemia alkaa ihan oikeasti tulla - ja silloin on hyvinvointivaltio menetetty!

Sekin täytyy ottaa huomioon, että sanktioita ei voi jakaa loputtomiin. Jos spurgu kieltäytyy ilmaistyöstä, sosiaalitoimi uhkaa leikkaavansa tuen ja varoittaa että leikatulla tuella ei pysy hengissä ja spurgu siihen että sou wot, niin mitä kukaan voi enää tehdä? Hyppiikö sosiaalivirkailija tasajalkaa ja raivoaa? Pidättääkö lainsäätäjä hengistystä niin kauan että spurgu alkaa käyttäytyä niin kuin oli suunniteltu? Rahatonta ei voi sakottaa. Selkäänantaminen ei tule meidän oikeusjärjestelmässämme kysymykseen. Vapaudenriisto tulee, mutta tällöin leikatuista tuista saatuja varoja täytyisi alkaa käyttää vankilakapasiteetin tuntuvaan lisäämiseen eikä mitään säästöjä edes saataisi. Sitä joudutaan muutenkin lisäämään kun köyhyys lisääntyy, koska se spurgu voi todellakin tulla siihen tulokseen että mieluummin ryöstää Siwan kuin suostuu pakkotyöhön pitääkseen tukensa. Sitten on olemassa vielä se seikka, että ei ole mitenkään itsestäänselvää että sillan alla paleleva deeku mieltää vankilaylläpidon rangaistukseksi ylipäätään.

Yhteenveto: väitän, että jos sille vihoviimeisellekin tukimuodolle vaaditaan vastikkeelisuutta tuen leikkaamisen uhalla, ehdotus perustuu joko väärälle käsitykselle siitä miten tietynlaisia ihmisiä ohjaillaan, tai yksinkertaisesti halulle saada ilmaista työvoimaa, tai halulle lakkauttaa hyvinvointivaltio. Valitettavasti näyttää usein siltä, että noille kaikille.

Mitä tarkoittaa urheilullisuus?

2011-02-21T16:25:00.002+02:00

Kuten moni teistä varmasti jo tietää, luen Suomikaksnelosen suhteet-osioita, koska se on sosiaalipsykologisesti mielenkiintoista. Siellä on kategoria nettideittailulle. Kyseessä ei siis ole seuranhakupalvelu, vaan keskustelua seuran hakemisesta netissä. Olen törmännyt siellä moneen mielenkiintoiseen ilmiöön, ja eräs niistä hämmentää minua tällä hetkellä sen verran että haluaisin kysyä miten itse koette asian.

Kyse on ns. "urheilullisuudesta". Perstuntumalla arvioiden vähintään puolet seuraa hakevista ja kriteereitään määritelleistä ihmisistä joiden juttuja olen lukenut toivovat puolisoltaan urheilullisuutta. Mutta mitä se tarkoittaa, mitä sillä oikein haetaan? Yleensähän sillä tuskin haetaan lihaksikkuutta tai hapenottokykyä, kuten itse intuitiivisesti haluaisin asian tulkita. Jos haettaisiin, olisi nimenomaan urheilullisuuden toivominen aivan loogista, samoin kuin silloin jos urheilullisuutta toivotaan siksi että halutaan kumppanista seuraa lenkille tai treeneihin. Pelkäänpä kuitenkin, että kaikissa muissa eli valtaosassa tapauksista urheilullisuus on vain kiertoilmaus jollekin, ja se mainitaan vain sellaisten asioiden toivossa mitä se ilmentää. Jos ilmentää.

Ajatellaanpa minua. Tulkitsen itse urheilullisuuden taipumukseksi harrastaa urheilua usein ja mielellään. Tämä ei päde minuun lainkaan. Inhoan urheilua. En saa siitä hyvää oloa vaan minua alkaa vain ärsyttää rehkiminen josta en saa jotakin konkreettista ja välitöntä hyötyä. (Hyötyliikunta menettelee välillä.) Tästä huolimatta olen 164cm pitkä ja painan 49 kiloa. Olen siis melkoisen siro ilman että teen asian eteen yhtään mitään. Syön myös tasan sitä mitä tekee mieli ja niin paljon kuin tekee mieli, ja olen muuten yrittänyt viimeiset 10 vuotta saada muutaman kilon lisää, koska uskon että se kaunistaisi minua. Menestys tässä yrityksessä on ollut aika heikkoa, olen vain kertakaikkiaan ns. läpipasko. Jos kuitenkin kävisi niin että painoa alkaisi kertyä liiaksi asti ja/tai saisin liikunnan puutteesta jotain terveysongelmia, muuttaisin varmaan elintapojani jotta saisin pidettyä itseni kunnossa.

Tämä tarkoittaa kahta asiaa - urheilullisuuden puute ei automaattisesti tarkoita lihavuutta eikä ihmistä, joka ei välitä huolehtia itsestään. Ymmärrän, että puolison halutaan huolehtivan itsestään ja olevan edes suurin piirtein normaalipainoinen, mutta miksi näistä ei voi puhua oikeilla nimillään? Miksi pitää puhua urheilullisuudesta?

Mainittaakoon sekin, etten suinkaan kiistatta ole luonteeltani mitenkään erityisen laiska. Minulla on koko ajan useita projekteja meneilllään ja teen mielelläni paljon kotitöitä. Tämän takia kummastelen myös sitä, että urheilullisuudella tunnutaan hakevan joskus vain reipasta luonteenlaatua. Tämänkin kun voisi ilmaista suoraan eikä puhumalla urheilullisuudesta.

Onko urheilullisuus siis joku (näennäisesti korrekti?) kiertoilmaus reippaudelle, normaalipainoisuudelle ja itsestään huolehtimiselle? Vai jollekkin muulle, mille? Miksi tällaisia kiertoilmauksia pitää käyttää? Vai olenko minäkin tietämättäni "urheilullinen" yllä mainituin perustein? Vai mitä häh?

Kuinka lähestyt naista

2011-02-13T22:29:00.002+02:00

Ajattelin kirjoittaa omiin kokemuksiini ja muiden naisten kertomuksiin perustuvan viiden kohdan listan siitä, kuinka haluaisin miesten lähestyvän minua, jopa iskevän minut (siis jos olisin sinkku). Tämä on juuri minun näkökulmani, joten tietenkään nämä ohjeet eivät toimi poikkeuksetta kaikkien naisten kanssa, mutta uskoisin että hyvinkin monen minun lisäkseni. Eihän tällaista olisi järkeäkään kirjoittaa ellen uskoisi pystyväni sanomaan mitään joka olisi missään määrin yleispätevää; jos kirjoittamani asiat koskisivat pelkästään minua, tekstihän olisi silloin tulkittavissa minun henkilökohtaiseksi deitti-ilmoituksekseni, mikä ei siis ole tarkoitukseni. Kirjoitan tämän myös siksi, että uskon että joitakin näistä asioista on harva ihminen, mies tai nainen, tullut ajatelleeksi.

Rajaan kirjoitustani vielä koskemaan lähinnä tapauksia, jossa mies etsii vähän muutakin kuin vain yhden yön panoa, koska yhden yön jutut ovat minulle aika vieras ilmiö. Mainittakoon lisäksi, että minulla on ollut tätä kirjoittaessani mielessä lähinnä baariympäristö siitä huolimatta etten puhu seksiseuran hausta, mutta uskon että nämä ohjeet ovat sovellettavissa muunlaisiinkin olosuhteisiin; ts. muuallekin kuin baariin ja osittain ehkä myös siihen seksiseuran hakuun.

1. Tämä on ehdottomasti kaikista tärkein kohta: Älä turvaudu ensisijaisesti huumoriin. Melko harva mies on etevä naistennaurattaja, ja nekin jotka ovat, liikkuvat uuden ihmisen kanssa hyvin heikoilla jäillä jos lähtevät vitsailulinjalle. Näin siksi, että ihmisten huumorintajut ovat erilaisia, mutta ennenkaikkea siksi, että huumori ei ole naisen kieltä. Olen pyörinyt viimeiset pari vuotta lähinnä miespuolisten ihmisten seurassa, ja tehnyt valtavasti havaintoja miehisestä tavasta kommunikoida. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että vaikka tiesin miesten viljelevän huumoria naisia enemmän, olin aliarvoinut sen osuuden miehisessä kommunikaatiossa. Miehet osoittavat tunteitaan toisiaan kohtaan vitsailemalla ja jopa vittuilemalla lempeästi, välttelevät tai käsittelevät vaikeita aiheita, lievittävät jännitteitä, tunnustelevat ja tiedustelevat toistensa mielenliikkeitä ja aikeita, ja tottakai pitävät myös yksinkertaisesti yllä hyvää tunnelmaa (ja tämän tekevätkin huomattavasti naisia paremmin). Lähtökohtien ollessa tällaiset on aivan loogista ja ymmärrettävää, että mies lähestyy naista nimenomaan vitsailemalla, kyseessähän on yleensä miestä jännittävä tilannekin. Nainen on kuitenkin erilainen, ja tämä kannattaa muistaa. Naiset eivät kommunikoi huumorilla eivätkä siis ymmärrä miten monella eri tavalla huumoria voi käyttää; siksi nainen tulkitsee vitsin vääntämisen usein silkaksi omituiseksi, miehiseksi soidintanssiksi. Miehen vitsin vääntäminen on pahimmillaan pitkästyttävää ja kiusallista, myötähäpeäkin on yleinen tunne. Ja kyllä, myönnän, aivan totta: naiset ovat keskimäärin melkoisen huumorintajuttomia. Loistavienkin stand-up -lupausten lahjat ovat isossa vaarassa mennä hukkaan. Ja näitä loistavia vitsiniekkoja uhkaa vielä sekin mahdollisuus, että nainen sattuu olemaan pahalla tuulella. On aika ahdistavaa kuunnella kun toinen panee parastaan ja saada hirveitä paineita reagoida vitseihin riittävän voimakkaasti miestä lannistamatta, jos ei vaan naurata.

Ja niin: jättäkää hyvät ihmiset ne one-linerit pois! ("Vanhempas olivat varmaan simpukoita kun olet tuollainen helmi" jne. jne.)

2. Jos haluat tarjota naiselle juotavaa tms, mitä ei muuten hyvin iso osa naisista mieheltä odota lainkaan, älä tee sitä heti kättelyssä. Vaikka olisit tarjouksesi kanssa kuinka vilpitön, jos nainen haluaa ottaa tunteesi huomioon, hänen on pakko tulkita tilanne siten että suostuminen miehen tarjoukseen on lupaus jostain. Sen verran iso osa miehistä suuttuu tai pahoittaa mielensä, jos ei muutaman tarjotun juoman jälkeen heru piparia tai ainakin puhelinnumero, että tähän on pakko varautua jos haluaa olla tahdikas. Toisaalta täytyy varautua myös siihen, että mies lähtee pois, jos drinkkiä ei halua ottaa vastaan vaikkapa siksi että nenän edessä on jo täysi tuoppi. Me naiset emme voi tietää, että juuri sinä olet tarjouksesi kanssa pyyteetön ja vilpitön. Tämä aiheuttaa sen, että heti drinkkitarjouksen jälkeen joudumme arvioimaan sinut parissa sekunnissa päästä varpaisiin voidaksemme päättää haluammeko luvata sinulle jotakin. Mieti tarkkaan, toimiiko tällainen hätäisesti ja varhaisessa vaiheessa tehty pika-arviointi eduksesi. Nainen voi toki muuttaa mieltään kumpaankin suuntaan tämän jälkeenkin, mutta se voi olla hankalaa. Sen ensimmäisen pika-arvioinnin tulos on tietyssä mielessä peruuttamaton; tarjouksen hylkäämisen tai hyväksymisen jälkeen tilanne ei enää ole neutraali.

Kuten Janne huomautti, röyhkeät ja komean näköiset pelimiehet saattavat nimenomaan pyrkiä hyötymään tästä ja tarjoavat tahallaan drinkkiä heti, jotta naisen olisi myöhemmin vaikeampi kieltäytyä. Tällaisten ihmisten ei siis tätä ohjetta kannata noudattaa jos haluavat vain varman kaadon välittämättä siitä että nainen tuntee itsensä painostetuksi. Janne sen sanoikin: tässä pelissä pärjäävät usein röyhkeät tahdikkaiden jäädessä jalkoihin. Mutta kaikki kiltit, fiksut miehet, haluan kirjoittaa tämän listan juuri teille. Haluaisin auttaa teitä saamaan rehellisin keinoin naisia, jotka ovat myös kilttejä ja fiksuja, jos vain mitenkään osaan, ja pärjäämään tässä pelissä. Fiksuista naisista saankin aasinsillan seuraavaan kohtaan.

3. Jos haluat imarrella naisen ulkonäköä, harkitse kahteen kertaan ennen kuin sanot yhtään mitään, hyvää tai pahaa, naisen muodoista. Rinnat ja takapuoli ovat naiselle melko intiimejä ruumiinosia, ja pahimmillaan jotkut naiset saattavat tulkita spontaanit tissi- ja persekommentit seksuaaliseksi häirinnäksi. Harva nainen haluaa päästä miehen suosioon ensisijaisesti seksikkäillä ruumiinosillaan. Jos haluaa, kyseessä on nainen joka on joko tyhmä tai erittäin itsetunto-ongelmainen (ja viimeksimainituthan ovat niitä helpoimpia panopatjoja). Jos sinua ei kuitenkaan häiritse saada haaviisi pissiksiä, niin anna mennä.

4. Usein ei kannata olla liian innokas. Vaikuttaa valitettavasti olevan totta, että monia naisia kusipäät ja rentut viehättävät. Minuun tämä ei ole koskaan pätenyt, joten en osaa ottaa kantaa tämän ilmiön syihin. Töykeä ei kuitenkaan tarvitse olla, vaikuttaa siltä että ristiriitainen, hämmentävä käytös on myös varsin toimivaa, jopa tehokkaampaa. Tämä itseasiassa tukee teoriaani siitä miksi inokkuus voi olla pahasta - mielestäni ilmiö ei nimittäin selity pelkästään sillä että naiset tykkäävät kusipäistä, vaikka selittyy se osittain silläkin.

Teoriani on siis se, että naiset ovat kyllästyneitä siihen, että heidän oma spontaani mielenkiintonsa ei saa tilaisuutta herätä. Tämä perustuu vahvasti omaan kokemukseeni. Veikkaan että olen siitä tyypillinen nainen, että mielenkiintoni herää yleensä miestä varovaisemmin ja hitaammin. Tästä huolimatta minä haluaisin päästä kokemaan sen. Minä olen nainen, joka haluaa haluta ja tavoitella, ei pelkästään torjua tai hyväksyä. Veikkaan että en todellakaan ole ainoa.

5. Älä höpötä. Kumma juttu, mutta on tullut huomattua että jotkut ihmiset (siis myös naiset yhtälailla) haluavat selittää täysin vieraille ihmisille suurella antaumuksella jotain sellaista mikä ei yleensä vieraita ihmisiä kiinnosta. Sellaiset asiat kuin miten koulu/työpäiväsi tänään meni, millainen on tämänhetkinen terveydentilasi, millaisesta ruuasta pidät, mitä unta näit viime yönä ja mitä Liisa-tädillesi kuuluu saattavat kiinnostaa, jos mielenkiinto puhujaa kohtaan on jo herännyt. Tällaiset jutut keskustelunavauksena eivät siihen mielenkiinnon herättämiseen kuitenkaan yleensä toimi. Miksi olisin kiinnostunut sinun kauppareissustasi, jos en ole kiinnostunut naapurinikaan kauppareissusta, enkä viereisessä pöydässä istuvan, enkä bussikuskin... Niin kauan kuin olet minulle täysin vieras, sinä et ole minulle kukaan. Jos et keksi mitään puhuttavaa, tee kysymyksiä. Niitä voi miettiä valmiiksi.

Jatkan tätä listaa ehkä joskus, mutta nyt en keksi enää mitään, ja on kiire nukkumaan. Toivottavasti tämä herätti ajatuksia.

Minä viherpiipertäjänä

2011-01-16T20:33:00.003+02:00

Odotellessani että juuri sekoittelemani sämpylätaikina nousee, voisin listata lähinnä omaksi ilokseni ja toivottavasti myös jollekin virikkeeksi sen mitä kaikkea pientä teen nykyisin tietoisesti ympäristön hyväksi ja mitä voisin tehdä vielä paremmin. Älyttömän perehtynyt en ympäristönsuojeluun ole, joten tämän kirjoiteuksen pointtina on myös saada mahdollisuus virheellisten käsitysteni oikaisemiseen mikäli sellaisia on.

1) Olen lakannut ostamasta omenoita ja joitain muitakin hedelmiä Euroopan ulkopuolelta. Ei eurooppalaisissa mielestäni ole mitään sellaista vikaa jonka vuoksi haluaisin tukea tuontia esim. Kiinasta asti, vaikka Fuji onkin loistava omenalajike eikä sitä juuri muista maista tänne Suomen kauppoihin tule. (Jos tulee, vihjaiskaa.)

2) En osta talvikaudella esimerkiksi sellaisia kasviksia kuin tomaatti, salaatti ja kurkku. (No, kurkkua en tosin osta muutenkaan.) Kaikkien mahdollisten kasvisten saanti tuoreena ympäri vuoden meidän oloissamme on mielestäni ylellisyys, jota meillä ei saisi olla. Olen kuullut, että tomaattien lennättäminen tänne Espanjasta on ympäristöystävällisempää kuin niiden viljely suomalaisessa kasvihuoneessa talvikaudella. Mikäli tämä pitää paikkansa, se osoittaa minusta mainiosti sen miten jäätävästi kasvihuoneviljely Suomen talvessa vie energiaa. Tietääkseni vitamiineja saa talvella aivan mainiosti kotimaisista juureksista ja sellaisista hedelmistä, joita voi varastoida kauan. Pakstetuista marjoista en ole ihan varma. Viekö pakastaminen enemmän energiaa kuin kasvihuoneviljely, tietääkö kukaan?

3) Kasvatan ruokakasveja sekä kerään ja pyydystän ruokaa ympäristöstäni, mikäli mahdollista.

4) Käytän kankaasta tehtyä kauppakassia.

5) Yritän viihdyttää itseäni esim. piirtelyllä ja käsitöillä ja rajoittaa tietokoneen käyttöä. Telkkaria en edes omista, enkä haluakaan.

6) Suosin kävelyä ja pyöräilyä, ja jos nämä eivät tule kyseeseen, julkista liikennettä. Autoa en halua omistaa ennen kuin on pakko ja silloinkin mieluiten jonkin modernin mallin jossa on kiinnitetty huomiota ympäristöön.

7) Boikotoin tonnikalaa. Muutama verkkoon takertunut delfiini ei jaksa minua kauheasti hetkahduttaa vain siksi että delfiini on söpö ja älykäs eläin. Sen sijaan luonnonvaraisen tonnikalan ryöstökalastaminen sukupuuttoon on sen verran vakava ympäristörikos, etten halua olla siihen osallinen millään tavalla. Wikipedian sanoin: "CITES-jäsenmaa Monaco esitti vuonna 2009, että tonnikala liitettäisiin CITES-sopimuksen Appendix I-listaan, johon listattujen lajien kauppa kielletään kaikissa sopimuksen solmineissa maissa. Tätä nykyä CITES ei suojaa tonnikalaa lainkaan. Aiemmat pyynin rajoitusyritykset ovat kaatuneet erityisesti Ranskan ja Italian vastustukseen. Qatarissa järjestettyjen CITES-neuvottelujen päätös tonnikalan suojelusta kaatui suurien tonnikalaa pyydystävien maiden, erityisesti Japanin vastustukseen. Tonnikalaa ei siis tulla suojelemaan, ainakaan lähitulevaisuudessa." Tonnikalaa ei siis suojella, koska kalastajamaat eivät halua että kalastajilta menee elanto ja koska ihmiset haluavat syödä tonnikalaa. Minun mielestäni se raja millainen elintaso näin suurella väestöllä saa ympäristön kustannuksella olla on tässä tapauksessa ylittynyt jo reippaasti. Voi tietysti olla, että minun pikku boikottini ei ratkaise mitään, mutta minusta se ei ole peruste sille että edesauttaisin tieten tahtoen jotain mitä vastustan. Vastustan siis aivan kaikkea tonnikalan pyytämistä tilanteen ollessa näinkin vakava. Oletteko muuten huomanneet, miten paljon tonnikala on kallistunut? Ennen se oli ehkä tunnetuimpia suomalaisia "opiskelijaruokia", nyt tölkistä joutuu maksamaan yleensä yli euron ja laatu oli viimeksi maistaessani tasoa kissanruoka.

8) Kierrätän ja lajittelen jätteitä. Minusta on itsestäänselvää että lajittelen jätteeni niin moneen osaan kuin mille lähelläni on keräykset järjestetty. Meidän taloyhtiössämme on aika hyvä tilanne, saamme lajiteltua lasin, metallin, paperin, pahvit ja biojätteen sekajätteistä erilleen. Ja joo, tiedän että kaikki se lajiteltu jäte ei mene suoraan uusiokäyttöön. Voisin kuitenkin kuvitella, että jätteen hävittäminen on tehokkaampaa lajiteltuna.

9) Ostan vessapaperin, suodatinpussit, kirjekuoret yms. mahdollisuuksien mukaan valkaisemattomina.

10) Suosin reilua kauppaa aina kun on varaa.

11) Pyrin enimmäkseen pesemään täysiä koneellisia pyykkiä ja astioita.

12) En osta uutta ennenkuin entinen on kerta kaikkiaan rikki tai täysin riittämätön. Esim. minulla on edelleen melkoisen vanha Nokian halko käytössä ilman mitään siistejä lisäominaisuuksia. Ja mitä tulee käytöstä poistamiini tavaroihin, vältän roskiin heittämistä viimeiseen asti.

Mainittakoon tämän listan loppuun vielä kaksi asiaa, joita en sisällyttänyt itse listaan, koska ne ovat minusta ympäristönsuojelun kannalta hyvinkin kyseenalaisia - kasvissyönti ja luomutuotanto.

Syön nykyisin varsin vähän lihaa, mutta se johtuu enimmäkseen siitä, että vastustan tuotantoeläinten oloja eikä minulla ole varaa luomulihaan, tuskin riistaankaan, ellei kalaa lasketa. Olen melkoisen varma, että (ainakin paikallisen) riistan syöminen ei vahingoita ympäristöä kunhan riistaeläinten kannat eivät kärsi kohtuuttomasti. Mitään epäeettistä ei myöskään mielestäni ole siinä että tappaa eläimen syödäkseen, kunhan ei kiduta. Joka tapauksessa riista on huomattavasti ympäristöystävällisempää kuin tehotuotetun soijan lennättäminen Aasiasta, siitä ollaan varmaan aika samaa mieltä.

Oikeastaan hyvin samantapaisella logiikalla pidän aivan mahdollisena, että joskus lihakarjan kasvattaminen on ympäristöystävällisempää kuin kasvisruoka, oli se sitten kotimaista tai tuontia. Näin siksi, että on olemassa karuja alueita, jossa on minusta mielekkäämpää kasvattaa karjaa ja mahdollisesti niiden rehua (tai sitten antaa karjan laiduntaa) kuin yrittää saada ihmisen suosimia ruokakasveja menestymään tai tuoda niitä ulkomailta. Hirvi syö heinää, joka ei maailmasta lopu eikä kuluta ympäristöä, mutta jota ihminen ei syö. Samalla tavalla voi olla ympäristöystävällistä antaa karjan laiduntaa köyhän ja karun maan kasveja kuin järjestää olosuhteet esim. tomaateille, kun eivät ne maan luontaiset antimet kuitenkaan ihmiselle sellaisenaan kelpaa. Sanotaan, että on mielekkäämpää syödä itse kasvi kuin kirrättää se esim. naudan kautta, mutta tämä tilanne ei mielestäni päde silloin kun se syötävä kasvi ei kelpaa ihmiselle ja se on kaikki mitä kasvien osalta on tarjolla.

Luomutuotantoon kommentoin lyhyesti, että jos yhden ympäristöuhan saisin maailmasta lakkauttaa, se olisi metsien hakkuu ja kaikenlainen muu uuden viljelystilan raivaaminen. Se tulisi saada loppumaan vaikka ihmishenkienkin kustannuksella, ellei muu auta. Luomutuotannossa saadaan pienempi sato kuin vastaavan alueen tehoviljelyllä, joten se nähdäkseni vain pahentaa asiaa. Helpompi meidän minun mielestäni on yrittää tulla toimeen lannoitteiden ja torjunta-aineiden kuin eroosion ja elinympäristöjen häviämisen aiheuttaman massasukupuuton kanssa - ne kun ovat pahimmillaan peruuttamattomia. (Myönnän toki, että tehokkaampia keinoja saattaisivat olla köyhyyden lievittäminen ja syntyvyyden rajoittaminen kuin luomusta luopuminen, mutta yhtä kaikki olen sitä mieltä että luomu ei ainakaan auta viljelytilan supistamisessa.)

Lopuksi vielä pari asiaa, joita ehkä voisin vielä tehdä ympäristön hyväksi.

1) Suosia enemmän lähiruokaa. Taidan käyttää aivan liikaa aasialaisia tuotteita, kuten riisiä, soijaa ja kookosta.

2) Muistaa sammutella valoja ja tietokonetta ahkerammin.

3) Vähentää saunomista.

4) Suosia enemmän kuivattua ruokaa ja säilykkeitä pakasteiden sijaan.

Kas näin. Melkoisen pitkä lista tästä tuli. Haasteita riittää.

Lävistykset, lait ja asenteet

2010-12-07T19:25:00.003+02:00

Luin juuri Aamulehden verkkosivuilta "Aleksiina Rautasen" (en tiedä onko tuo hänen oikea nimensä vai nimimerkki) laatiman kirjoituksen, jossa hän tiivistettynä valittaa sellaisten henkilöiden syrjimistä työelämässä, jotka ovat ottaneet kasvoihinsa lävistyksiä. Kirjoituksessa sinänsä ei mitään ihmellistä ole, ihan ok kannanotto pienine kauneusvirheineen (onpa muuten mahtava sanavalinta minulta tähän yhteyteen), mutta kommenteissa on jälleen kerran sellaista settiä, etten malta olla ruotimatta.

Mainittakoon ensin, että minulla ei ole tässä omaa lehmää ojassa; minulla ei ole lävistyksiä, enkä pidä sellaisista lainkaan. Kasvoissa olevat lävistykset, erityisesti renkaat, ovat mielestäni melkein poikkeuksetta rumia. Erityisen irvokkailta ne näyttävät mielestäni nuorten naisten kasvoilla, joka kirjoittajakin käsittääkseni on. En silti katso, että olen oikeutettu jonkinlaiseen asenteeseen lävistyksiä kohtaan. Kanssani asioivien asiakaspalvelijoiden korut ja muut ulkonäköön liittyvät mieltymykset ja ratkaisut eivät todellakaan kuulu minulle. Kehtaan väittää, että tätä pitäisi voida vaatia kaikilta.

Sivuutetaan tässä nyt nopeasti myös kaikenlaiset lävistyskiellot, jotka liittyvät hygieniaan ja työturvallisuuteen. Se nyt on aivan selvää pässin lihaa, että jos korut kielletään hygienia- tai turvallisuussyistä, kyse ei ole syrjinnästä. Ei tarvitse muistuttaa. Edellämainitut kommentit kuitenkin osoittavat selvästi, että näiden syiden jälkeenkin jää älytön määrä pelkkiin asenteisiin perustuvaa kielteisyyttä. Itseasiassa vain pieni osa kommentoijista muistutti näistä asenneneutraaleista määräyksistä, lopuissa riittää minulle ihan mukava määrä kommentoitavaa. Esimerkiksi tällaista:

" Kasvojen alueen huomiota herättävät lävistykset, kuten nenärengas, ovat valintoja joilla on oma hintansa, näin se vain menee. Osa voi ottaa ne työajaksi pois menettämättä identiteettiään, osa taasen ei, mutta valintahan on siis jokaisen oma." (Nimim. "Keskijohto", kommentti nro 6)

Valintahan se on, aivan totta, ja sen takia en ehkä minäkään vertaisi lävistettyjä ihonvärin vuoksi syrjityihin kuten Rautanen vaikuttaa tekevän. Koska olosuhteet ovat sellaiset kuin ne nyt ovat, lävistyksen ottaminen on riski, mutta se ei estä kyseenalaistamasta sitä, miksi näiden olosuhteiden on oltava sellaiset kuin ne nyt ovat. Lävistetyt yleensä tietävät, mitä lävistyksistä työelämässä seuraa, mutta heillä ei ole mitään velvollisuutta olla tyytyväisiä asiain tilaan siksi että he tiedostavat sen ja voivat valita ottavatko lävistyksen vai eivät. Lävistetyiden vastuusta ja valinnasta muistuttaminen ei mitenkään ole vastaus kysymykseen siitä, mitä lävistetyt ansaitsevat. Vielä vähemmän vastaa mihinkään todeta, että "näin se vain menee".

"Kummallista valitusta. Tietysti työnantajalla on oikeus määritellä millaisen/minkänäköisen henkilön hän haluaa työntekijäkseen." (Nimim. "Deloch", kommentti nro. 7)

Tämäkin on ihan totta, mitä lakiin ja laillisuuteen tulee. Mutta jälleen kerran - laillinen ei ole yhtä kuin oikeudenmukainen. Rautanen halusi ottaa kantaa siihen minkä pitäisi olla oikein, hän ei tarvitse valistusta siitä, mikä on nykyisin sallittua. Ihmettelin vuosikausia, miten ihmeessä voi olla niin älytön määrä ihmisiä, jotka perustelevat jotain sillä että se on laillista. Naurettavimmillaan turkistarhauksen säätämistä laittomaksi vastustetaan käytännössä sillä, että se on nyt laillista. (Kiitos, Janne, esimerkistä.) Taitaa kuitenkin olla niin, että ihmiset eivät tosiasiassa ajattelekaan kovinkaan usein että laki on yhtä kuin oikeus, vaan heillä on vain asenteita, joita eivät halua tai osaa perustella oikeasti.

Ja joo, voihan toki olla, että tuossa siteeraamani keskustelija ei yritäkään perustella lailla mitään, mutta se ei oikeastaan vesitä sitä mitä juuri kirjoitin. Jos tämä henkilö ei niin teekään, tiedän, että ihan liian moni tekee.
Ja tiedän kyllä senkin, että yritysten on yritettävä miellyttää mahdollisimman monia asiakkaita jos haluavat menestyä eivätkä työnantajan kädet näin ollen ole aina vapaat, mutta edelleen, ei auta vedota siihen että työnantajalla nyt vain ylipäätään on olemassa lain mukaan tällainen oikeus. On paljon työpaikkoja, joissa ei tarvitse kilpailla asiakkaista, vaikka kyse olisikin asiakaspalvelutyöstä. Mistä saankin aasinsillan tähän:

"Käyttäisin itsekin lävistyksiä, jos olisi "lupa." Meillä vaan valitettavasti töissä tulee ylemmältä taholta ohjeistus ettei lävistyksiä saa olla. Toisaalta ymmärrän sen, koska asiakaskunta on vanhemmista ihmisistä, jotka eivät tätä ymmärrä. Kuitenkin olisi kiva, jos edes jossain määrin tultaisiin vastaan, koska se on tätä päivää." (Nimim. "Lävistys", kommentti nro. 2)

Tällaiset ohjeistukset ovat toki tarpeen, jos tilanne on se että näistä vanhoista asiakkaista täytyy kilpailla, mutta sitä en tajua, miksi ohjeistus lävistyksistä on ihan samanlainen silloinkin kun ei tarvitse. Aika iso osa työstä joka Suomessa tehdään vanhusten kanssa on julkisen sektorin työtä. Miksi tällaisissa tilanteissa vanhusten oikeus asenteidensa loukkaamattomuuteen on suurempi kuin työntekijän oikeus omiin mieltymyksiinsä? Tottakai vanhuksilta tulisi kaikenlaista vittuilua työntekijälle jolla on lävistyksiä ja tatuointeja, mutta miksi ei ole työntekijän oma valinta, haluaako altistua tällaiselle?

"Lävistys on huutava julistus eikä minkään aatteen julistaja ole välttämättä se halutuin työtoveri, koska työpaikat pyritään pitämään aatteista neutraaleina alueina." (Nimim. "Oma Valinta", kommentti nro. 9)

Tämän luettuani hymyilin leveästi. Ajattelin kaikkia kavereitani, joilla lävistyksiä on, ja mietin mitähän he ovat mahtaneet haluta minullekin huutaen julistaa. Käsittääkseni Rautasen kirjoituksen tärkeimpiä pointteja on se, että koska lävistyksiä ei kannata enää nykyisin yhdistää alamaailmaan, huumeidenkäyttöön tai edes välttämättä mihinkään tietyyn alakulttuuriin, lävistykset eivät saisi liikaa ohjata sitä miten lävistettyihin suhtaudutaan vaikkapa työelämässä. On aika surkuhupaisaa, että näiden ennakkoluulojen aiheuttamia tilanteita yritetään oikeuttaa nimenomaan tässä kontekstissa samoilla ennakkoluuloilla, joita kirjoituksessa yritettiin kumota.

Ihmisillä on asenteita, joo. Jospa niitä ei kuitenkaan keskityttäisi tietoisesti vaalimaan niin antaumuksella ja suojeltaisi niin viimeiseen asti ja korkealla taholla. Voitaisiin jopa saada pikkuisen enemmän huomiota mielipiteille. Käsittääkseni ne eivät ole sama asia.

Nainen omistaa parisuhteen?

2010-10-06T14:45:00.003+03:00

Luen Iltalehden Sofian sohvaa (palstaa, jonne ihmiset saavat vinkua anonyymisti rakkauteen ja seksiin liittyvistä ongelmistaan, ja joku "Sofia" vastaa). Uusimman kirjoituksen koen sen verran mielenkiintoisena ja provosoivana, että taidan kirjoittaa sille aivan oman vastaukseni. Ei kai ole jotenkin kiellettyä, jos kopioin kirjoituksen tähän? (ilman Sofian sinänsä aika asiallista ja tylsää vastausta, tietenkin.) No, taidan tehdä sen, otan pois sitten jos joku vetää herneen nenään. Eli:

Seurustelin puoli vuotta ja siinä suhteessa luulin, että ihastuminen oli molemminpuolista. Minun tunteeni olivat aitoja, olin todella ihastunut tähän mieheen. Hänkin sanoi ihania asioita, kuten tykkään sinusta tosi paljon, on ollut ikävä jne. Meillä oli normaali parisuhde, johon kuului seksiä, läheisyyttä, kauniita sanoja ja tekoja, yhdessä olemista. Mutta koko seurustelun ajan mies ei kuulemma ollutkaan tunteistaan varma. Jatkuvan tivaamisen jälkeen hän sanoi, että sori mutta olet enemmänkin vain kaveri.

Mistä johtuu, että toinen tuntee, että ollaan sielunkumppanit, toisillemme juuri se oikea, mutta toinen ei tunne samoin? Ja miksi häneltä meni näin kauan saada selville omat tunteensa minua kohtaan? Olen 23-vuotias, mies 30-vuotias. Tuntuu pahalta.

Jaana

Ensimmäiseen kysymykseen: ihan yksinkertaisesti siitä, että ei ole olemassa sellaista luonnonlakia, että kaksi ihmistä kokisivat keskinäisen suhteensa aina täysin samanlaisena, ja jos eivät koe, niin toinen on väärässä. Olen hämmästynyt siitä että tämä ylipäätään on joillekin (yleensä naisille) epäselvää. Kokemus sielunkumppanuudesta on aivan kirjoittajan ikioma. Miehen kokemus on mitä ilmeisimmin ollut toisenlainen.

Minusta on uskomatonta, miten usein naiset tekevät sen virheen, että luulevat parisuhteen olevan yhtä kuin heidän omat tunteensa ja kokemuksensa. Mikä ihmeen tarve naisilla on kehittää jonkinlainen symbioosi miehensä kanssa niin että ajatellaan ja koetaan asiat täysin samoin? Tai luoda illuusio tästä? Olen kuullut melko paljon valitusta tavasta, jolla seurustelevat (ilmeisesti naiset) alkavat käyttää me-sanaa. Olen itsekin törmännyt tämänkaltaiseen asennoitumiseen, jos nyt en juuri tuohon sanankäyttöön. Parisuhde on tällaisille naisille henkilökohtainen unelma ja alusta toteuttaa itseään pariskuntana. Nainen on ottanut oikeuden määritellä suhteen täysin itse.

Harrastan nykyisin myös Suomikaksnelosen suhteet ja tunteet -osion lueskelua, koska se on sosiaalipsykologisesti mielenkiintoista. Suosittelen samaa muillekin, jos kestää sen, että välillä alkaa vituttaa, ja pidättäytyy ainakin suurimmaksi osaksi osallistumasta keskusteluihin. Näillä palstoilla on älyttömän paljon naisia, jotka vinkuvat että nyyh miksi mun mies jätti mut, meillä oli hyvä suhde. Eivätkö nämä naiset oikeasti ymmärrä, että yksikään mies tuskin lähtee hyvästä suhteesta? Suhde ei ole miehen mielestä hyvä, jos hän sen kerran jättää. Vaikka naisen oma kokemus olisi kuinka ruusuinen. Osa tapauksista on tosin varmasti ollut sillä tavalla naisen kannalta ikäviä ja epäreilujakin, että mies ei ole saanut suutaan auki. Harmillisen monelle miehelle tuntuu olevan helpompaa näytellä vuosikaudet onnellista puolisoa kuin kertoa aidosti fiiliksistään. Uskon silti, että ainakin osan tapauksista ainakin osittain selittää se, että nainen puolestaan ei ole ollut valmis ja halukas kuuntelemaan tarpeeksi. Siihen vaaditaan aivan tietynlaista herkkyyttä ja huomaavaisuutta ettei tule vahingossa painostaneeksi, näin sitä enemmän, mitä resessiivisempi ja sulkeutuneempi mies on.

Toiseen kysymykseen. Mielestäni kirjoittajan miehellä ei edes mennyt mahdottoman kauan tunteidensa selvittämiseen. Puoli vuotta ei ole paljoa siihen nähden, että monissa parisuhteissa mietitään eroamista vuosia, koska jompi kumpi tai molemmat eivät ole varmoja, ovatko tunteet sittenkään tarpeeksi voimakkaat. (Lähteenä tässäkin ystävämme Suomi24.) Tämä ei silti estä epäröiviä kumppaneita esim. osoittamasta paljon hellyyttä, koska he haluavat olla hyviä puolisoita, ja yleensä välittävät puolisostaan. Ja miksi näitä liittoja joissa epäröidään ylipäätään ilmenee? Koska missään ei opeteta, miltä ja miten voimakkaalta "tosirakkauden" kuuluisi tuntua, onko sitä olemassa ylipäätään, ja kannattaako suhde perustaa tällaiselle huumalle. Mitään parisuhteiden käyttöoppaaksi tarkoitettua tunnetaulukkoa voimakkuusasteineen ei ole olemassa, ja asioita mutkistaa entisestään se, että joka ainoa suhde on oma tapauksensa. Jonkun random Liisan ja Pentin suhdetta ei voi sanoa huonoksi, vaikka siihen ei liittyisi mitään tulisia tunteita, ja Matin ja Mervin suhdetta taas ei voi sanoa hyväksi, vaikka siihen liittyy.

Loppujen lopuksi kaikki lienee siitä kiinni, mitä parisuhteen osapuolet haluavat. Molemmat osapuolet, ei vain nainen. Tätä tulisi mielestäni kumppaneiden kysellä toisiltaan säännöllisesti, sillä lähtökohdalla, että vääriä vastauksia ei ole.

20 suomalaista mysteeriä

2010-08-12T21:38:00.005+03:00

Niin paljon kuin inhoankin nykyistä nuoren älyeliitin keskuudessa vallitsevaa trendiä, eli kansallista itseinhoa, löydän toki itsekin joskus Suomesta ja suomalaisuudesta kritiikin aihetta. Tässä on 20 kysymystä, 20 ilmiötä (paikoin melko kärjistettyinä), joita en suomalaisissa käsitä. Osa on kritiikkiä, mutta kaikkea en tuomitse - osa näistä on ilmiöitä joita en vain vilpittömästi ymmärrä.

1. Miksi suomalainen saattaa kävellä Nokian kumppareissa kuivalla säällä Helsingin keskustassa?
2. Miksi suomalainen odottaa kiltisti valon vaihtumista vihreäksi ennen kuin ylittää tien, vaikka autoja ei näkyisi mailla halmeilla?
3. Miksi suomalaisen herraviha on aivan valtavaa, vaikka samaan aikaan lainkuuliaisuus todella suurta?
4. Miksi suomalainen on niin kateellinen?
5. Miksi suomalainen ei halua lähelle muita ihmisiä?
6. Miksi suomalainen on sitä mieltä, että saman katon alla kuuluu asua vain ydinperhe?
7. Miksi suomalainen ei halua huolehtia ikääntyvistä vanhemmistaan, tarvittaessa myös taloudellisesti?
8. Miksi suomalainen uskoo edelleen niin sitkeästi, että ruis on viljoista kaikin puolin terveellisin?
9. Miksi suomalainen syö aikuisenakin vain sitä, mitä sille on lapsena syötetty?
10. Miksi suomalainen syö niin paljon ravinneköyhää ruokaa, kuten makaroonilaatikkoa?
11. Miksi suomalainen mies saa tunteilla ainoastaan erätarinoissa?
12. Miksi suomalainen valittaa säästä minkä tahansa säätilan vallitessa?
13. Miksi talvi yllättää suomalaisen autoilijan joka vuosi?
14. Miksi suomalainen pelkää jatkuvasti karhua ja sutta, mutta jättää täysin huomiotta hirvien ja porojen päällekarkaukset?
15. Miksi suomalaiset haukkuvat äitiä laiskaksi ja epäitsenäiseksi, jos hän jää kotiin hoitamaan lapsia, ja huonoksi äidiksi, jos ei jää?
16. Miksi suomalainen loukkaantuu niin verisesti kaikesta Suomeen kohdistuvasta kritiikistä?
17. Miksi suomalainen kuitenkin säälii ja kritisoi itseään senkin edestä?
18. Miksi suomalainen kuvittelee niin usein vastoin faktoja, että Suomi on maailman väkivaltaisin/alkoholisoitunein/rasistisin/takapajuisin maa?
19. Miksi suomalainen oikeastaan juo niin paljon maitoa?
20. Miksi suomalainen hamstraa kesällä laatikkokaupalla mansikoita ja pakastaa ne itse, vaikka ne ovat kaupan pakastealtaasta ostettuna usein halvempia?

Koirista, inhimillisyydestä ja hyvyydestä

2010-07-25T22:22:00.003+03:00

Jaaha, Sveitsissä perustettiin eläinpuolue. Piti tänään kirjoittaa jostain ihan muusta, mutta pakko tarttua näin provosoivaan aiheeseen, vaikka tulenkin todennäköisesti nyt kirjoittamaan hieman sen vierestä.

Ensimmäinen asia mikä uutisesta tuli minulle mieleen oli "vittu mitä vieraantumista". Eläimille ei ole mielestäni oikeudenmukaista tuottaa tarpeetonta kärsimystä, mutta että ihan puolue? Joo, paljon tyhmempiäkin agendoja tiedän kyllä, mutta masentaa saada taas kerran selkeä mielikuva ihmisistä jotka menevät noin pitkälle; "jaa nää on taas näitä tyyppejä." Masentavaa etenkin siksi, että tietynlainen vieraantuminen eläimiä hyväksikäyttäen ei ole pelkkä hihhulien ominaisuus, vaan toteutuu pienemmässäkin mittakaavassa ihmisten keskuudessa, joita ei sinänsä voi hihhuleiksi kutsua. Kyse on ehkä vain saman ilmiön, saman sairauden aste-eroista.

Tietenkin tämä tulee parhaiten ilmi juuri ystäviemme koirien kohdalla. Äitini on lastentarhanopettaja ja joutuu seuraamaan työssään jossain määrin ongelmaperheitä ja lastensuojeluviranomaisten toimintaa. Kuulin hänen kerran valittavan, että tässä maassa pidetään koirienkin hyvinvoinnista paljon enemmän meteliä kuin lasten. Käsitän kyllä, ettei eläinten oikeuksien ajaminen sinänsä tarvisi olla mitenkään ihmisten oikeuksista pois, mutta eläinoikeusaktivistit usein onnistuvat itse omalla asennoitumisellaan luomaan tilanteen, jossa heidän panoksensa ja myötätuntonsa todellakin on ihmisiltä pois; usein he jotenkin antavat ymmärtää, että eläimet joko ansaitsevat tai tarvitsevat heidän panostaan toisia ihmisiä enemmän. Hei, onko muka sattumaa, että kiihkeimmät eläinaktivistit ovat usein ihmisvihaajia?

Eläin ei pilkkaa, eläin ei väitä vastaan, ja eläin on jonkun omituisen luonnollisuus- ja moraalikäsityksen mukaan ikuisesti viaton viettejään seuraava pyhän luonnollisuuden edustaja, toisin kuin ihminen, joka omia vaistojaan ja tarpeitaan vähänkin ikävällä tavalla toteuttaessaan on aina "paha". Eläimiin on turvallista sijoittaa aivan kaikkea. Niiden hyväksi voi omistaa koko elämänsä ajatellen, että ne kyllä kiittäisivät ja ylistäisivät minua jos osaisivat, tai ajatellen niistä mitä hyvänsä; eläimet eivät voi oikaista ihmisiä koskaan. Niiden parissa voi keksiä ja toteuttaa kaikenlaisia tavoitteita; ihmisten parissa ei, jos vetää pettymyksestään sen johtopäätöksen, että ihmiset ovat kelvottomia sen sijaan että pitäisi omia tavoitteitaan utopistisina. Eläinkunnan kanssa voi pahimmillaan kuvitella saavuttavansa sellaisen harmonian ja solidaarisuuden, joka ei ihmiskunnan sisällä tule täysin toteutumaan koskaan. Ongelma on juuri siinä, että kokemuksen solidaarisuudesta voi kehittää omin päinkin, jos vastapuoli ei osaa väittää vastaan.

Siirryn astetta konkreettisemmalle tasolle ja jatkan niistä koirista. Perstuntumalta voisin heittää, että mitä enemmän ihminen niistä vouhottaa ja nostaa niitä jalustalle, sitä enemmän ihminen tulee pitäneeksi niitä ihmisinä. (Montako kertaa olette vaikkapa kuulleet jostain täti-ihmisestä, joka avoimesti sanoo pitävänsä koiria lapsinaan? Minä olen aika usein.) Ja jos koiraa ajatellaan ihmisenä, se on todella täydellinen - se ei ilmennä useita ihmisen negatiivisia piirteitä, ja on vaarallisen kätevää unohtaa, että kyse on vain siitä että koira ei yksinkertaisesti osaa tehdä niin. Sen älykkyys ei riittäisi niin monimutkaiseen toimintaan kuin valehtelu, vaikka se osaisikin puhua. Se ei tyhmyyttään osaa hävetä eikä käydä kauppaa kiintymyksellään, joten sen olemus on ihmisen näkökulmasta liehittelevä ja vilpitön. Koiran liehittelyä tunnutaan joskus pitävän jonakin osoituksena siitä, että on itse liehittelyn arvoinen, vaikka koira tekee sitä aika lailla kenelle hyvänsä, joka sen on sattunut kasvattamaan. Se näyttää antavan meille valtavan paljon juuri siksi, että se ei todellisuudessa käytä samaa valuuttaa. Olemme sen edessä kuin alkuasukkaat, jotka myyvät maansa valloittajille valoittajan näkökulmasta arvottomista lasihelmistä.

Mielestäni juuri tarve nähdä eläimessä toinen ihminen tekee niiden puolustamisen ihmisten kustannuksella epäoikeudenmukaiseksi. Eläin ei onnistu toteuttamaan ihmistä täydellisempää ihmisyyttä, ei ainakaan hyvyyttään, joten se ei myöskään ansaitse inhimillisyyttä ihmistä enemmän.

Tämä kaikki ihmiseltä joka pitää koirista eikä pelkää niitä

2010-06-07T23:56:00.003+03:00

"Koiria on pakko tappaa myrkkysyötein kun muu ei koiranomistajiin tehoa. Puolet koiraroduista kielletyiksi vaarallisuutensa takia. Rottweiler/sakemanni/pitbullstaffordmastiffimikälie on tappajakoira."

Nämä ovat kärjistettyinä ne vastenmieliset mielipiteet ja asenteet joita osalla ihmisistä on tai oletetaan olevan, kun tulee puhe koiranpaskasta ja/tai tapauksista, joissa koira on raadellut jonkun. Sikäli kun näissä riidoissa on selkeä vastakkainasettelu, tämä lienee se toinen, virallisesti kusipäisempi puoli. Toinen puoli koostuu koiran omistajista ja kasvattajista, joka on se puoli, jonka retoriikkaa pidän kuitenkin paljon vastenmielisempana.

Aina kun jonkunrotuinen koira tappaa jonkun jossain, nousee välittömästi ko. rodun kanssa tekemisissä olevilta kova meteli, jossa vakuutetaan että juuri tämä HEIDÄN rotunsa onkin OIKEASTI se maailman lempein ja lapsirakkain. Tätä intetään lukuisin esimerkein ("ei meidän koirakaan ikinä vaikka sitä ja tätä"), kunnes sitten jossain sivulauseen sivulauseessa yllättäen mainitaankin, että "muistakaa sitten vain kouluttaa tämä koira tosi hyvin tai muuten on helvetti irti". Voin kyllä helposti uskoa, että rotikka on luotettava kun sen kouluttaa oikein. Mutta pointtini on se, että jos se ehdottomasti vaatii erityisen osaavan koulutuksen ollakseen turvallinen, ei sitä silloin voi miksikään maailman lempeimmäksi ja turvallisimmaksi sanoa mitenkään. "Rottweiler on tappaja" -tyypit ovat toki juntteja, mutta ainakin vilpittömiä, toisin kuin koiraihmiset jotka toisaalta varoittelevat mutta toisaalta vähättelevät ja kiertelevät asiaa tahallaan. Sitäpaitsi jos on rotu x jonka on välillä havaittu käyttäytyvän ihmistä kohtaan aggressiivisesti ja välillä taas olevan kiltti ja lempeä lapsiperheen koira, niin miten ihmeessä se on noista kumpaakaan "oikeasti". Ei se ole syvällä sisimmässään tappaja, mutta ei voida myöskään sanoa ihan kiistattomasti että se lempeä puolikaan olisi jotenkin enemmän se koiran "syvä, oikea sisin".
En sano, että vaikka esimerkiksi sitä rotikkaa ei saisi koskaan ottaa lapsiperheisiin, mutta sen sanon, että myöntäkää nyt hyvät ihmiset että siihen voi joskus liittyä riskejä, enemmän kuin johonkin toiseen rotuun.

Riskithän liittyvät toki usein (mutta eivät aina!) siihen, että ihmiset ovat typeriä, ts. eivät osaa kouluttaa koiriaan. Mutta kuten varmasti kaikki tiedämme, osa ihmisistä on idiotteja, on aina ollut, ja tulee olemaan. Tämä on niin pysyvä asiaintila että se pitäisi pikkuhiljaa paitsi tunnustaa, myös hyväksyä. Asiasta vinkuminen ei muuta sitä. Asian tahallinen huomiottajättäminen ei muuta sitä. Ei ole mitään mieltä hahmottaa kaikkia asioita sitä kautta, että kaikki on täysin turvallista PAITSI jos joku on idiootti. Joku ON idiootti, ja jos on asia joka on ominaisuuksiltaan sellainen että idiooteille se on kohtalokasta, sitä voi minusta sanoa jossain määrin vaaralliseksi. Ainakin huomattavasti vaarallisemmaksi kuin asiaa, joista ei ole vaaraa kenellekään ÄO:än katsomatta.
Tälle on olemassa sukulaisilmiö. Jos merkittävä osa ihmisistä ei ymmärrä esim. kaukosäätimen käyttöliittymää, insinöörit eivät saisi tyytyä toteamaan, että mitäs ovat tyhmiä, kyllä tätä osaa käyttää ihan hyvin jos vain arvaa mitä olen ajatellut kun olen tätä suunnitellut. Suunnittelun täytyy tulla tyhmääkin ihmistä vastaan niin pitkälle kuin se järkevyyden rajoissa kykenee; ihmisen tyhmyyttä (joka on ihmisen ominaisuus) ei saisi pitää laitteen vikana (joka on laitteen ominaisuus), mutta laitteen hankala käytettävyys on laitteen vika ja ominaisuus. Ihmistä ei myöskään näin ollen tule pitää koiraan liittyvänä vikana, mutta ei myöskään toisin päin: koiran alttius purra on koirassa oleva vika, vaikka yllykkeenä toimisikin tyhmä ihminen.

Ja sitäpaitsi kaikki tapaukset eivät mitenkään ole suoraan jäljitettävissä huonoon kasvatukseen. Veikkaan että tämä oletus loukkaa suuresti niitä ihmisiä, joilla on paljon kokemusta ja asiantuntemusta eläimestä, joka sitten jonain päivänä kuitenkin käy kimppuun. Näitä tapauksia on paljon. "Grizzlyman" vaelsi karhujen keskellä yli kymmenen vuotta ennenkuin tuli karhun tappamaksi. Hiljattain kuollutta miekkavalaan kouluttajaa luonnehdittiin hyvin asiantuntevaksi. Puhumattakaan siitä miten yleisiä tällaiset tapaukset takuulla ovat kotieläinten keskuudessa, etenkin kun lasketaan mukaan kaikki lievemmätkin tapaturmat eikä pelkästään jonkun kuolemaan johtaneita.
Paraskaan koulutus tuskin mahtaa mitään sille, että eläimissä on etenkin jalostuksen seurauksena harvakseltaan luonnehäiriöisiä, "hulluja" yksilöitä, minkä lisäksi eläin voi käyttäytyä arvaamattomasti myös jos se on todella kipeä. "Ei se mitään tee jos et ärsytä sitä" pitää useimmiten paikkansa, mutta ei aina. Melko vasta luin lehdestä, että kultainennoutaja oli keskellä yötä hypännyt omistajansa sänkyyn ja käynyt kimppuun ilman mitään yllykettä. Samaten olen lukenut kissasta joka kävi ilman selkeää syytä kiinni pitkäaikaisen omistajansa ranteeseen ja irrotti vasta kun naisen ranteesta pulpunnut veri meni kissan silmiin. Eläimiin liittyy aina tietty arvaamattomuustekijä, ja joka ei sitä tunnusta eikä ota lainkaan huomioon, on ylimielinen kuvitellessaan että eläin on ilmiö jonka ihminen voi aina ottaa täysin haltuunsa taitamalla tietyt temput. (Vaikka toki myönnän että kun on näin oudoista ja extremeistä tapauksista kyse kuin yllä kuvailin, rodulla tuskin on enää yhtään mitään väliä; kunhan halusin sivuhuomauttaa.)

Aivan erityisen suurta vastenmielisyyttä tunnen silloin, kun juttu vedetään sille linjalle, että ihmisethän ne vasta niitä pahimpia sotkijoita/väkivallantekijöitä on, eiköhän aleta viedä ihmisiäkin piikille! "Myrkytetään ihmiset" on sinänsä ymmärrettävää, mutta ei ratkaisu. "Myrkytetään koirat" on julmuutta ja typeryyttä, mutta ratkaisu. Kovin huono sellainen, mutta silti. Siis ratkaisu silloin ja siihen, kun ongelmana on nimenomaan koirista peräisin oleva jäte. Minkään elukan vahinkoa ei voi kuitata pelkästään sillä, että ihminen/joku muu eläin/joku ihan muu tekijä aiheuttaa vahinkoa vielä enemmän. Liioitteluun ei saa vastata vähättelemällä, paitsi jos tarkoituksena onkin pelkkä loanheitto eikä keskustelu. (Onneksi tätä harva taitaakaan käyttää ihan vakavastiottettaksi tarkoitettuna argumentointina, haluaisin ainakin toivoa että kyse on vain vitutuksen purkamisesta.)

Onneksi sentään on joitakin järkeviä ajatuksia, jotka saavat paitsi minun siunaukseni, ovat usein esille tuotuja tasapuolisesti kummassakin leirissä. Esimerkiksi ehdotus palvelus- ja taistelukoirarotujen "koira-ajokortista". Siis jokaisen palvelus- ja taistelukoiran hankkijan tulisi käydä rodusta ja sen käsittelystä lyhyt kurssi. Olen sitä mieltä, että vaikka kurssista ei jäisi osallistujan päähän yhtään tietoa, hankkimiseen liittyvä vaivannäkö varmistaisi, että kaikista pahimmat, välinpitämättömät ihmiset jotka hankkisivat koiran vain egoa pönkittääkseen ja/tai mielijohteesta, karsiutuisivat.
Toinen tällainen järkevä ajatus, ellei peräti ihan tunnustettu fakta, on se, että pieniä lapsia ei koskaan pitäisi jättää yksin minkäänlaisten koirien kanssa.

Vihdoin taas kuvia

2010-05-06T23:25:00.004+03:00

Olen tässä viimeaikoina harmitellut sitä, että on tullut piirrettyä aina vain vähemmän. Nyt sitten ajattelin, että pitää tehdä asialle jotain ja päättäväisesti ottaa piirtelylle aikaa. (Mitään inspiraatiotahan ei ikinä kannattaisi jäädä odottamaan jos haluaa ehtiä saavuttaa jotain hienoa.) Halusin erityisesti lisätä kuvapäiväkirjatyyppistä töhertelyä matalalla laatustandardeilla. Ei niiden juttujen aina tarvi olla niin überhauskoja, eikä anatomian olla loppuun asti hinkattua, pääasia että saa sentään jotain tehtyä. (Nämä kaikki asioita, jotka olen muuten oppinut Marjalta, viisas tyttö.) Toivottavasti arvostatte. Tarkoitan, että toivottavasti teistäkin on mukavaa nähdä enemmän sitä mitä teen sen sijaan että näkisitte minulta kerran vuodessa jotain hyvin epäspontaania ja viimeisteltyä.

Tämä oli joku tosi levoton juttu jonka keksin kolmelta aamulla ja piirsin saman tien. Tämä ei ole mitään vakavastiotettavaa itsesääliä, ei edes itsesäälin omalla mittapuulla eli ei edes sikäli kun itsesääli voi koskaan olla vakavastiotettavaa.

Tämän pitäisi näkyä suurempana kun klikkaa. Ja niin, eihän se naama nyt tietenkään ihan NOIN pitkä ole, mutta ajattelin että asiayhteys vaatii vähän liioittelua.

Tästä ajattelin tehdä maalauksen.

Mun oma versio ilmestyskirjasta

2010-04-22T20:21:00.002+03:00

Hupsista keikkaa, taas puoli vuotta siitä kun päivitin tätä blogia viimeksi. No, koitan taas vähän ryhdistäytä.

Ja mikä siinä onkin, että minua inspiroi kirjoitella blogia aina silloin, kun olen sattunut näkemään todella häröjä unia? Nimittäin tuli pakottava tarve jakaa teidän kanssanne unen jonka näin viime yönä. (Se ei ollut mitenkään henkilökohtainen, älkää pelätkö, ainakaan sen enempää kuin unet ylipäätään ovat, koska ainahan ne kertovat vain näkijästään, sanoo Janne, ja tämä on muuten ns. ketjuvirke.)

Eli, unessani maailma kärsi todella tuhoisasta ja apokalyptisesta maailmasodasta. Kumma kyllä uni ei silti ollut painajainen. Sodan tapahtumia uni ei juuri käsitellyt, ja tunsin muutenkin katsovani unta kuin elokuvaa, jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Unen pääosissa olivat... Jumala ja Jeesus. Jeesus ei ollut sellaisessa nuoren, kauniin, elinvoimaisen miehen hahmossa jossa hänet aina esitetään, vaan hän oli unessani lihava, laiska, rappeutunut, melko vastenmielinen keski-ikäinen mies. Tiesin jotenkin jo tätä unta näkiessäni, että koska ylösnousseella Jeesuksella tuskin voi olla oikeaa, ikääntyvää ruumista, hänen nykyinen hahmonsa oli pikemminkin heijastus ja ilmentymä jonkinlaisesta henkisestä rappiosta. En tiennyt tarkalleen millaisesta.
Jumalakin oli uskoakseni ihmisen hahmossa, mutta visuaalisesti hän oli hyvin epäselvä... pikemminkin aistin vain läsnäolon. Hahmo oli ehkä juuri ja juuri näkyvä ja ihmiseksi tunnistettava, mutta ehdottoman iätön ja androgyyni, jopa täysin piirteetön, jos sellainen on vain sunkin mitenkään kuviteltavissa.
Rappiollinen Jeesus kääntyi Jumalan puoleen ja sanoi jotain sinne päin, että isä, lähetä minut taas ihmisten keskuuteen korjaamaan tilannetta. Jumala siihen erittäin närkästyneesti, että "se on kyllä nähty jo mitä siitä seuraa". Ja ojensi kätensä ja tappoi sillä Jeesuksen siihen paikkaan. Jotenkin. En tiedä millaiset lainalaisuudet kuolemisen suhteen pätevät henkilöihin, jotka ovat jo kerran kuolleet ja sen jälkeen heränneet henkiin viettämään iankaikkista elämää, mutta vetoan unen logiikkaan. Kuoltuaan Jeesus katosi kuin tuhka tuuleen. Ilmeisesti ei palannut välittömästä takaisin taivaaseen.
Tämän jälkeen tuohtunut Jumala otti ja läksi henkilökohtaisesti hoitamaan kriisiä ihmisen hahmossa. Hän ratsasti sotimaan tummalla, kiiltäväkarvaisella, nuorella, komealla ja vahvalla maksanruskealla hevosella (vaikken tiedä, oliko maailmassa enää edes meneillään sotahevosten aikakausi, en oikein usko). Jotenkin se heppa ja erityisesti se, että se oli väriltään nimenomaan maksanruskea, tuntui merkityksellisltä. Uni päättyi tähän.

Ja tämä kaikki siis ihmiseltä, joka paitsi ei ole uskovainen, ei ole edes kiinnostunut uskonnoista (eikä vedä sieniä). Herätessä en oikein tiennyt mitä tuostakin nyt ajattelisi, nauratti vähän, mutta hämmensi ehkä vielä enemmän. Siitä vaan sitten hei tulkitsemaan mun ilmestyskirjaa! Kiinnostais minuakin tietää mihin tää maailma on menossa tai mitä mun päässä on meneillään. Ottaiskohan joku uskonnollinen auktoriteetti tämän mun unen vakavasti, jos sanon että olen saanut ilmestyksen? Miksei tää vois olla ihan yhtä validia settiä kuin ilmestyskirjakin? Ai niin, koska tässä ilmestyksessä Jeesus oli läski ja Jumala tappoi sen. Anteeksi.
No niin, hyvä on, en revittele tällä aiheella enää. Vähän huono juttu muutenkin. Anteeksi jos loukkasin tällä jotain, ei ollut tarkoitus.

Loppukevennyksenä vielä toinen ihan lyhyt uni. Repeilin tässä pari viikkoa sitten häpeäkseni keskellä Hämeenkatua kun muistin sen. Tämän unen sisältö oli siis se, että Potna-Pekka (oululaiset tietävät mistä puhun) ajoi minua takaa pitkin Oulun katuja. Jotain kieroutunutta kotiseutuikävää?

Koitan kirjoitella tässä lähiaikoina jotain vähän elegantimpaa.

End of an era

2009-12-22T23:27:00.002+02:00

Aika pienen uutistuokion. Jos olet minulle tuntematon ihminen joka ei lue tätä Facebookin kautta ja sinua ei henk. koht. elämäni kiinnosta, tätä ei ehkä kannata vaivautua lukemaan. Te muut:

Kuten moni teistä jo tietää, minun ja Marjan kämppäkaveruuden aika on nyt ohi. Molemmat meistä ovat nyt muuttaneet entisestä kämpästämme ja eri osoitteisiin. Asumismuotomme ei enää ollut toimiva ratkaisu johtuen muutamasta vähän monimutkaisesta syystä, jotka palautuvat enimmäkseen siihen, että tällä hetkellä meistä kumpikin seurustelee. Silloin aikanaan kun kimppakämppä hankittiin meistä kumpikaan ei sitä tehnyt. (Ja hahhaa, en malta olla olematta pirullinen - siitäs saitte kaikki jotka ovat meidät avoimesti tai salaa pariskunnaksi olettaneet! :D)
Lisäksi muuttopaine oli olemassa jo valmiiksi, koska kimppakämppämme taloyhtiöön oli määrä tulla putkiremontti lähivuosina. Ja kun vielä lisäksi sattui, että sain juuri oikealla hetkellä hienon tarjouksen muuttaa asumaan halvalla mutta mukavasti Tampereen ydinkeskustaan oman mieheni kommuuniin jossa voin jakaa sängyn hänen kanssaan, ratkaisu oli selvä. (Ja höh, miten niin muka on jotenkin "hardcorea" (Marjan sanavalinta) muuttaa asumaan kommuuniin muutaman miehen kanssa ja jakaa huone ihmisen kanssa jonka kanssa on seurustellut vasta puoli vuotta? Hyviä poikia ne on kaikki, enkä minä ole mitenkään tiukkapipoista asumisseuraa vaan mielestäni aika kärsivällinen, rento ja suurpiirteinen. Marjan mielestä ehkä liiankin.)
Eli ei, te jotka tunnette minua ja Marjaa huonommin tai ette lainkaan, tässä ei ollut kyseessä mikään minun ja Marjan välejen rikkoutuminen. Ja Marjan sarjakuvasta välittävät ihmiset - kyllä, yhteistyö saattaa meidän välillämme nyt vähän hidastua, mutta yritämme edelleen parhaamme (tai no hitto, minä ainakin yritän) jotta Kirjoitusten päivityksiin ei tulisi ongelmia. (Tai laatuun - en tiedä paljonko Kirjoituksiin vaikutti se että olin yhteiselomme aikana käytännössä koko ajan vieressä kommentoimassa. :D)

Muuton ja joulun järjestäminen yhtäaikaisesti oli suoraansanottuna aika saatanallista. Ja minä pöljä kun menin vielä viime joulun alla valittamaan, että oli rankkaa järjestää yhtä aikaa kaukomatkaa ja joulua. Paskanmarjat, enkä ollut edes töissä siihen aikaan, toisin kuin nyt. Olen viime viikot siis muuttanut, järjestellyt joulua ja Ouluunlähtöä sekä käynyt töissä normaalisti ja olen tästä kaikesta jo niin väsynyt että yllättää itseänikin. Ja kun lisäksi onnistuin vielä sairastumaan, ja sain vapaata Oulussakäyntiä varten vain neljä päivää, olen päättänyt yhtä poikkeusta lukuunottamatta olla tasapuolisuuden nimissä tapaamatta tällä reissulla ketään. Neljä päivää, joista jouluaattoa ei lasketa, eli kolme päivää, ei välttämättä riittäisi kaikille halukkaille kuitenkaan. Toivottavasti ymmärrätte, samoin kuin sen, että joulukortteja ja joululahjoja annan tänä vuonna varsin vähän. (Oululaiset, lahjoille on muutenkin rajana se, kuinka paljon kykenen yksin junassa tuomaan.) Ja mikäli teitä muuten kiinnostaa, se yksi ainoa ihminen jonka aion tavata on Venla, jonka kanssa satun onnekkaasti olemaan yhtä aikaa Oulussa muutaman päivän vaikka minä asun nykyisin Tampereella ja hän on tullut käymään paikkakunnalla niinkin kaukaa kuin Sveitsistä.

Mutta en ole teistä ketään unohtanut. Oikein hyvää joulua kaikille! Toivottavasti saan joskus vähän enemmän lomaa töistä niin että voisin olla pohjoisessa vähän pitempään. Olen tietysti tavattavissa Tampereellakin, jos vain tänne joskus eksytte.

Ai niin ja omasta taiteilustani vielä sen verran, että jatkan sitä taas sitten kun saan piirustuspöytäni kasattua. Menee ensi vuoden puolelle. Mutta Devianttia aion silti tässä välissäkin päivittää. Ainakin jouluaattona.

Vähän juttua Deviantartista

2009-10-19T21:34:00.002+03:00

Olen tässä viimeaikoina suunnitellut print accountin hankkimista Deviantartista, ts. mietin antaisinko DA:lle valtuudet myydä joitain kuviani. En ole aivan niin lahjomaton idealisti (vaikka melkein kyllä) etten kelpuuttaisi helppoa rahaa silloin kun siihen ei liity mitään räikeän moraalitonta, mutta päivän kysymys onkin nyt se, että liittyykö tähän.

Sitähän minä en pahakseni pane että DA vetää välistä ihan reilusti, ja vaikka se tod. näk. tekee tällä toiminnalla voittoakin sen sijaan että kattaisi vain kustannukset, se kuulostaa minusta ihan reilulta kaupalta. Näin siksi, että DA todellakin huolehtii aivan kaikesta, yrittäminen ei maksa taiteilijalle mitään ja on täysin riskitöntä, käytännössä taiteilijan täytyy antaa vain lupa ja tilinumero (tai siis no Paypal-osoite, mutta saivartelua).
Mutta minä kun kuitenkin olen edelleen se friikki, joka lukee aina läpi kaikki käyttäjäehdot, en lähtenyt tähänkään hommaan tutkimatta ensin. Yllättävän perusteellisesti jouduin penkomaan ennen kuin ylipäätään sain luettavakseni printtienmyyntisopimuksen ehdot, ja ne kuulostivat hyvin suurilta osin erittäin järkeviltä ja kohtuullisilta, mutta kyllä se taisi olla kuitenkin liian hyvää ollakseen totta - loppupäässä törmäsin pariinkin vähän arveluttavaan kohtaan.

Vai mitäs sanotte tästä?

"(...) you grant to deviantART a worldwide, nonexclusive, royalty-free, right and license to (...) modify, adapt, translate, create, re-format, store and create derivative works from the Artwork, in whole or in part, in any manner and media, and (...) sublicense the foregoing rights, in whole or in part, to any third party, with or without a fee. You hereby grant to deviantART and its sublicensees a nonexclusive, worldwide, royalty-free license to use all trademarks, trade names, and the names and likenesses of any individuals that appear in the Artwork (...)"

Siis... käsitinkö oikein, jos annan DAlle luvan myydä jotain minun tekemääni, DA voi muokata sitä aivan rajattomin valtuuksin, samoin käyttää sitä jonkun aivan muun osana? Ja siirtää näitä valtuuksia mille hyvänsä kolmannelle osapuolelle? Vetäisin muuten jo aivan ehdottomasti liinat kiinni tuollaisesta, mutta toisaalta, tuo siteeraamani virkekin alkaa, että For the purposes of offering your Artwork for sale and fulfilling orders for your Artwork through the Print Program and for the period during which your Artwork is placed in the Print Program jne. Eli kyllähän tuo tietyt rajat luo sille missä puitteissa DA voi toimia, mutta miten venyvät ja epämääräiset ne ovat? Paljonko ne voivat tehdä for the purposes of offering your artwork for sale? Se sentään helpottaa, että taiteilija voi viheltää pelin poikki koska haluaa, koska sopimus on kerran voimassa vain sen ajan kun itse päättää printtejään tarjolla pitää, mutta mitä kaikkea peruuttamatonta DA ehtisikään tehdä sitä ennen?

Mitä se todennäköisimmin tekisi? Olen kyllä usein suostunut käyttämään palveluja epämääräisillä käyttäjäehdoilla, jos uskon, että käytännössä mitään todellista vaaraa ei "tavalliselle" palveluntarjoajan kannalta epäkiinnostavalle ja hyödyttömälle käyttäjälle ole (tämän takia olen Facebookissakin), mutta millaisia tilanteita varten DA on itselleen tuollaisen mahdollisuuden sopimukseensa jättänyt? Miksi se oikeastaan tahtoo pidättää oikeuden esimerkiksi muokata kuvia? Kenen tätä mahdollisuutta oikeastaan tarvitsee pelätä, vai tarvitseeko kenenkään? Olenko mahdollisesti käsittänyt jotain väärin?

Otan kaiken avun, kaikki neuvot ja kaikki kokemukset kiitollisena vastaan.

Olen näköjään ottanut ihan tavaksi pöllyttää ääri-idealisteja

2009-09-28T22:56:00.003+03:00

Marja on (selvästi jossain oudossa mielenhäiriössä) tilannut tähän kämppään Hesarin, ja tässä juuri äsken osui silmiini eilisen lehden mielipideosiosta eräs kirjoitus jota jäin miettimään. Kyseessä siis henkilön nimeltä Leena Pekola kirjoittama puolustuspuheenvuoro vanhuksille. Tässä minulta jokin vastineentapainen.

Olen kyllä periaatteessa samaa mieltä kirjoituksen otsikkoteesistä eli siitä että "vanhukset nähtävä aktiivisina kansalaisina". Vanhusten kuuluisi tosiaankin vaikuttaa, näkyä ja tulla noteeratuiksi muunakin kuin taakkoina "jotka makaavat avuttomina, muistisairauksia potien laitoksissa, joissa heidän kurkkuunsa kaadetaan nestemäistä ruokaa - jos vain jonkun aika riittää". Mutta siihen, miksi tämä ei tällä hetkellä toteudu, en tyytyisi kirjoittajan tavoin etsimään syitä ainoastaan meistä nuoremmista heittämällä tosissaan sellaisia kysymyksiä kuin "Miksi ikääntyvä ihminen ei kelpaa mukaan yhteiskuntaan ja sen elämään?". Em. kysymyshän implikoi sen, että vanhukset itse eivät tähän asiaan vaikuta mitenkään vaan he ovat vain joutuneet jonkun ikärasistisen yhteiskunnan syrjäyttämiksi, mikä puolestaan sisältää minusta melkoisen vähätteleviä oletuksia vanhusten kyvyistä vaikuttaa (ja sekä minä että oletettavasti kirjoittajakin puhumme tässä nimenomaan niistä toimintakykyisistä vanhuksista, joita ei saa syrjäyttää koska ovat toimintakykyisiä, ja joilta siis minun mielestäni voi odottaa tietynlaista vastuuta).

Mietitäänpä tarkemmin tuota yllämainittua kysymystä. Miksi ikääntyvät ihmiset "eivät kelpaa yhteiskuntaan ja sen elämään?" Kun ajattelen itse tuntemiani ja tapaamiani vanhuksia, jotka eivät kyllä ole mielestäni idiootteja, mutta jotka saattavat silti vähintään vierastaa ja pahimmillaan tuntea suorastaan yliluonnollista kauhua kännyköitä ja varsinkin tietokoneita ja nettiä kohtaan, voi kukin vetää omat johtopäätöksensä siitä, miksi vanhuksilla on nykyisin niin vähän jalansijaa missään. Miten heillä voisi olla?
Olen kirjoittajan kanssa erittäin samaa mieltä siitä että kaikkea ei opi kirjoista "eikä nuorten tohtorien elämänviisaus välttämättä yllä kuusikymppisen autonkuljettajan elämänviisauden tasolle", mutta kun politiikassa ei vaan enää ole kyse siitä, että ratkottaisiin kylänvanhimpien kesken tavallisten ihmisten arkipäiväisiä ja ikiaikaisia ongelmia kokemuksen tuoman elämänviisauden ja maalaisjärjen turvin. Kun täytyy painia sellaisten ongelmien kuin globalisaation, kasvihuoneilmiön, geenimanipulaation, energiapulan ja kiinailmiön kanssa, elämänkokemuksella on valitettavasti hyvin marginaalinen merkitys ellei osaa hankkia tai ainakin hyvödyntää uusinta tietoa, ajan tasalla olevaa asiantuntemusta, käsittää uutta teknologiaa ja koko sen muokkaamaa tietoyhteiskuntaa.
Kärjistäen, näiden ongelmien kanssa en arvosta päättäjää, jolla on kuudenkymmenen vuoden elämänviisaus ja autonkuljettajan työssä opitut ihmissuhdetaidot, mutta joka ei tiedä mikä on Wikipedia.

Lisäksi minua epäilyttää, onko kirjoittaja ottanut huomioon sitä, että vanhusten mukana ei saada pelkästään tätä em. elämänkokemusta, vaan myös asenteita. Huvittaisipa nähdä maailmanparantajaidealistin ilme, jos saisi ensin vaatimustensa ansiosta vanhuksia yhteiskunnan avainpaikoille, ja joutuisi sitten katsomaan vierestä, miten seniorit lyttäisivät vaikkapa homoavioliitot, ateismin ja luonnonsuojeluarvot nykyajan hömpötyksinä ja huuhaana. Nuoruus ei toki saa olla itseisarvo ehdokkaita valittaessa, mutta ei saa vanhuuskaan - itse olen havainnut, että kannattamiani arvoja, etenkin ympäristösellaisia, löytyy tällä hetkellä nimenomaan nuorison keskuudesta, siispä äänestän kaltaisiani.

Noin yleensä ottaen Pekolan kirjoitus vaikuttaa minusta muutamaa hyvää pointtia lukuunottamatta kuin ulkoa hoetulta, vihervasemmiston keskuudessa suosituista mielipiteistä kasatulta väitekokoelmalta, diskurssianalyytikon unelma-aineistolta, joka saa jotenkin ympättyä saman otsikon alle juttua myös kirkosta, maahanmuuttajista, mielenterveysongelmista ja niin edelleen. Siis niin kirjavaa settiä, että ihmettelisin, ellei se toisaalta kävisi järkeen - tuollainen tapa puhua on tullut tietyntyyppisten ihmisten kohdalla niin usein vastaan, että väkisinkin syntyy mielikuva henkilöstä, jonka voisin hyvin kuvitella huokailevan aivan asiakseen sitä miksi kaikilla ei ole kivaa, miksi aurinko ei paista eikä linnut laula, miksi Suomi ei ole muumilaakso.

...vai mitä sanotte?

2009-09-21T20:10:00.003+03:00

Olen jutellut Marjan kanssa taas henkeviä mesen välityksellä. Lätkäisen pari katkelmaa tänne lähinnä keskustelua ja ajatuksia herättämään, kursivoidut osiot ovat minun, muut Marjan.

Aluksi vähän ajankohtaisaiheita:

mielenkiintonen ollut tämä nykyinen turkistarhauskeskustelu
ootko seuraanu
en juurikaan
jollain ihme kysymyksenasettelulla saatu aikaiseksi tulos, että vaan 10-20 rossaa vastustaa turkistarhausta ja lopu kannattaa,ja siitähän sitten räksytetty palstoilla
ja tosi monen argumentti sille, että hyväksyy turkistarhauksen on että "se on täysin laillinen elinkeino joten hyväksyn"
niinku mit VITTUA tyypit
...nii-in
keskusteluhan on nyt nimenomaan että MIKSI se on laillista?!!
itekin oon tuota aina ihmetelly
Laillinen -> moraalissti oikein 9___9
ja se elinkeinomantra, tästähän on puhuttukin... jos kuusmiljoonaa ihmistä keksii moraalisesti arveluttamatoman tavan hankkia elantonsa, niin pystyy sen tekemään ne muutamat turkistarhaajakki
jep... tietenki tuo on raju kärjistys mutta ymmärrän kuitenki
masentavan monen ihmisen oikeudentaju tuntuu toimivan nimenomaan noin että jos se on laillista, se on automaattisesti oikein
ei se nyt niin kärijistys ole
suurin osa suomalaista on töissä jossain vaiheessa elämäänsä täysin moraalisesti hyväksyttävissä töissä, voi ne turkistarhaajatki semmoseen hankkiutua
...paitsi ehkä sikäli kärjistys että niitä varmaan on Suomessakin enemmän kuin "muutama" ja työt voi tämmöisenä aikana olla kiven alla, mutta joo, en minäkään kyllä oikeasti usko että kukaan ajautuisi turkistarhaajaksi muun työn puutteessa, se ei oo niitä ammatteja
(oletetaan siis, että tekemällä tarhauksesta eläimille miellyttävämpää, turkiseläinten kasvatuksesta tulee taloudelllissti kannattamaton työ. Ei minulla mikään olisi sitä vastaan että eläimillä olis hyvät olot ennen ku ne pannaan nahoiksi)
samaa mieltä oon kyllä, miksipä kettuja ei sais hyödyntää, en oo mikään vegaani kuitenkaan, mutta ne tarhausolot vois olla paremmat.
niin, ei turkiksissa mitään. Mutta ei elämiä silti saa rääkätä.
jep.
tuolla "se on laillinen elinkeino" -argumentoinnilla on muuten minusta rinnakkaisilmiö
ai?
se on se että perustellaan jotain lakia perustuslailla, eikä siis jätetä sitä miksikään välihuomautukseksi vaan käytetään sitä sellasena korkeimpana teesinä mitä voi aiheesta pöytään lätkäistä
ei vittu, onko se ny niin harvinainen ominaisuus että on päässä se osa joka pyrkii erottamaan oikean väärästä laeista riippumatta
no niinpä :D
niinpä siis vittu, asiat ku lakkaa olemasta laillisia kun niistä tehdään semmoisia...
niin, maalimahan tosiaan ei oo valmis.

Sitten vähän parisuhteiden psykologiaa (ja kyllä täytyy taas todeta että Marja on viisas... viisas ihmisten kanssa, ja mitäpä muuta odottaisikaan ihmiseltä, joka on tehnyt sellaisen sarjakuvan kuin Kirjoitukset) :

tiiäkkö muuten mitä aattelin vasta
kerro
pohdin sitä ilmiötä että oon tajunnu että mitä miehiin tulee, mun täytyy tuntea itteni haastetuksi, ja kunnolla
että paljon mieluummin siedän sitä että minut lyödään laudalta kuin sitä että joudun pettymään toiseen
voin kuvitella
jotenkin se istuu sun persoonaan
mikskähän. o__O Luulin että oon itserakas kusipää.
nää
onkossua lyöty sitte laudalta viimeaikoina?
En tiiä, mutta enivei, pohdin että onkohan tää piirre jotain evoluutiobiologiaa, sitä että pitää etsiä sellanen isä tai äiti omille lapsille että lopputulos ei ainakaan ole itseä huonompi.
niin, voi hyvinkin olla
jos on niin toisaalta on kyllä kummaa se että tätä piirrettä ei ole kaikilla... tuntuu päin vastoin olevan harvinainen
ainakin siis naisilla
millaisia muut sun mielestä sitten on?
ne haluaa vaan jonku... kivan :P
ja that´s it
emmätiä, ei se oo niin yksioikosta
ihmiset haluaa semmosen, joka niiden kokemukseen parisuhteesta käy. joko hyvin samanlaisen kuin isänsä tai hyvin erilaisen kuin isänsä, yleensä.
sinä olet halunnut vähän molempia.
niin oon.
se samankaltaisuus- tai erilaisuusperiaate isään nähden ei oo tuntunu mulla kyllä kauheesti olleen päällimmäisenä vaikuttamassa.
en tiiä. aliajuistahan se onkin.
toisaalta, tuosta ei välttämättä kannata lähteä koska silloin sitä ei voi ikinä todistaa vääräksikään.
Jos kaikki on kerran niin alitajuista että sen ilmiön olemassaoloa ei voi edes mitenkään todentaa.
niin. totta. Mutta onhan se suurimmalla osalla selkeästi näkyvissä siinä valinnassa. Sinullakin.
Niinkö? O__o
Minä oon ajatellu Jannesta korkeintaan vain siten miten samanlainen tai erilainen se on MINUUN verrattuna.
janne on sellainen olemukseltaan rauhallinen tyyppi jota voit kuitenkin katsoa ylöspäin ja pidät viisaana (->isäsi hyviä puolia) mutta on jämäkkä ja haastaa sinua (-> kompensoi sitä mihinn olet isässäsi pettynyt)
meinaatko ettei ois vain sattumaa? Olen luullu että oon verrannu Jannea vain itseeni
miestä vertaa aina itsensä lisäksi siihen omaan käsitykseensä (vanhempiensa) parisuhteesta
tuo vanhempien parisuhde pelkkään isän luonteeseen verrattuna on jo tosiaan paljon laajempi kuvakulma, sen ehkä tunnistankin
jos vanhmpien suhde on ollut suht hyvä ja tasapainoinen niin sitä ei tarvii tietoisesti kauheesti miettiä. Paitsi että sua miellyttää semmoinen erityispiirre, että et halua että mies päästää sut vähällä (se ehkä ainoa asia, mikä sun vanhempien suhteessa ei oo tuntunu hyvältä susta)
kiinnität siihen erityistä huomiota, koska siinä oli epäkohta sun porukoien kanssa. Siis nimenomaan _sinun_ mielestäsi oli epäkohta.
tosiaan...

Ja sitten vielä loppukevennys:

...marja
sinähän oot harrastanu ja opiskellu laulamista
jooo
vähä
no sanoppa että onko klassiseen lauluun tarkotus kuulua kiljuminen
tuon varmaan osaat sanoa ilman koulutustaki :D
no vitustako minä TIEDÄN vaikka mulla joku mututuntuma oiski, ehkä se on vaan niin taidetta tai korkeakulttuuria etten tajua sitä :D
...mutta tulkitsen tuon eiksi
eikö kaikki oo :D
on se jännä...

Levotonta läppää paitsi ettei edes ole mitään läppää

2009-08-22T16:34:00.003+03:00

Tota joo.
Näköjään jätin tämän huomiotta koko kesän ajaksi. Ei ollut ihan tarkoitus, mutta enpä kyllä ryve hirveissä omantunnontuskissakaan, joten nevermind, pääasia että nyt jatkuu taas.

Kesänvietto on nyt suurimmaksi osaksi ohitse, ja palaan jälleen arkeen ja arkisiin hommiini (ja olen taas helposti tavoitettavissa). Käytännössä tämä meinaa mm. sitä, että voisin taas ryhtyä päivittelemään muutakin kuin Facebook-statusta ja DeviantArttia. Tämän blogin voisi taas herättää henkiin vaikka valokuvilla, Marjan Kirjoituksiin ei pitäis tulla enää enempää minun poissaolostani johtuvia päivityskatkoja, ja Linnutkin jatkuu taas. Seuraavaksi päivitettävä sivu on tuossa pöydällä alustaansa teipattuna ja melkein valmis. (Ja kuinka helvetin hullu tarvii muuten ihmisen olla että tekee sellaista sarjakuvaa kuin minä? Enkä nyt meinaa sisältöä vaan sitä vaivannäön ja sairaalloisen kärsivällisyyden astetta johon yllän, ei se aiemmin tuottanut ongelmia, mutta nyt tuntuu etten jaksaisi maalata enää yhtään ruohonkortta enkä puunrunkoa. Enhän minä nyt sentään periksi ole antamassa, niin syvällä en vielä ole, mutta maalaaminen tapahtuu turhautumisen vuoksi noin kahden viiva kymmenen minuutin sessioissa joita mahtuu yhteen päivään suht. tolkuton määrä.)

Tarkoituksena on muuten oleilla Tampereella aika tiiviisti koko syksy, minut löytää täältä, enkä ajatellut pitää itseäni kovin kiireisenä. (Jos Miestä ei lasketa "kiireeksi". Paitsi että juuri nyt hän on kaukana täältä nauttimassa erämaan rauhasta, pitääpä käyttää tämä aika jotenkin hyödyksi.) Olen harkinnut myös käymistä Hesan sarjisfestareilla ensi kuussa, mutta jos Marja ei innostu tai siellä ei ole tuttuja eikä mitään erityisen kiinnostavaa, saattaa jäädä tämäkin vuosi välistä. Mikä on sääli, kyllähän sinne ihan mielellään lähtisin, mutta se ei ole minulle ilmaista.

...mascarponejätski on hyvää. Ja maalasin tässä pari viikkoa sitten kuvan.

Abeille

2009-04-19T23:40:00.002+03:00

sisko: ostin itelleni ylppäripipon D8
minä: \o/
sisko: nyt on parasta vaan päästä ylioppilaaksi
minä: kyllä se siitä :D
minä: minäki pääsin
sisko: nojoo
sisko: jos vaan jaksan tehdä sen filosofian jutun :D
minä: mullaki kusi vähän noi kurssisuoritukset
minä: mutta siitä ei sitte enempää :D
sisko: :DD
sisko: mullaki on vittu filosofian ykkönen
sisko: FILOSOFIAN YKKÖNEN!
sisko: Hävettäis jos sen takia en pääsis lakkilaiseksi :D
minä: :D
minä: se ois aika filosofista
sisko: no ois :D

Randomeja havaintoja elämästä

2009-04-13T21:21:00.002+03:00

1.) Oulussa on edelleen Tampereeseen verrattuna ja ajankohdasta huolimatta ihan homona lunta. Takapihalla on mahtavan kokoinen lumikasa jonka isä on talven mittaan luonut kolaamalla siihen lumet jotka pitää jostain kolata pois tieltä. Niinkuin kaikkina talvina. Kysyin isältä huolestuneena, että mitä jos tulevinakin talvina tulee näin paljon lunta ja isästä tulee joskus niin vanha, ettei se enää jaksakaan jonain talvena kolata niitä lumia sinne päälle asti. Isä sanoi, että jos hänestä niin heikko tulee niin asuvat siinä vaiheessa varmasti jo jossain missä ei tarvitse kolata.

2.) Painan tällä hetkellä kevyen vaatekerran kanssa 47.5 kiloa. Se on edistystä, en muista koska olisin viimeksi painanut näin paljon. Kerroin tämän tuloksen äidilleni, ja hän kommentoi välittömästi, että hienoa, sinähän pääsisit jo kohta pois sairaalasta! Ja meillä kummallakin oli oikein hauskaa.
Jos siis sattuisin olemaan syömishäiriöinen, minua tosiaan pidettäisiin sairaalassa kunnes painaisin sen 50 kiloa. Tuntuu hassulta että ne pitävät laitoksissa minua painavampia anorektikkoja.

3.) Velihavaintoja.
Minulla on pikkuveli, joka on 14 vuotta vanha.
Veli on 173 senttiä pitkä, josta puolet jalkaa. Veli painaa tähän nähden erittäin vähän, josta 2/3 jalkaa.
Veli osaa tehdä jaloillaan kolmen metrin loikkia. Se osaa tehdä niitä juostessaan avaamaan ovea.

4.) Miksi ne ihmiset ja tahot, joilta odotan vastausta sähköpostiin tai vastaavaan, viivyttelevät nyt vastaamisessa kaikki yhtä aikaa? Mitä sellaista te teette parhaillaan keskenänne, josta minä en tiedä mitään ja jonka te olette jotenkin kierosti keskenänne juonimalla suunnitelleet ja päättäneet ettette kerro minulle mitään?
Ja koska yksi näistä vastausta panttaavista tahoista on Kela, miten te oikein olette onnistuneet liittämään senkin mukaan tähän kuvioon?

Mystiset sinkkiämpärit

2009-04-02T22:25:00.007+03:00

Tiedättekö mitä minä en tajua täällä Tampereella? (No näitä asioitahan on itseasiassa montakin, mutta)

Minä en tajua sisustusliikkeitä. Taas törmäsin keskustassa yhteen vahingossa ja totesin, että kokonsa, lukumääränsä ja sijoittelunsa puolesta Tampereen sisustusliikkeet ovat kuin R-kioskeja. Pieniä, kalliita, joka paikassa sama tavara ja joka kadunkulmasta löytyy yksi.

En oikeasti tajua. Ne hienot ylihinnoitellut sisustustarvikkeet eivät ole mitään päivittäistavaroita eivätkä elintarvikkeita eivätkä ylipäätään mitään mitä saattaa joskus tarvita nopeasti ja läheltä (ja tässä suhteessa eroavat minusta ainakin joissain määrin kukkakaupoista, joita niitäkin saattaa olla täällä jopa useampi samalla kadulla). Senkin vielä ymmärtää, että esim. kiinalaisia on joka kadun kulmassa. Sijainti on niiden kannalta ratkaisevaa, en minä ainakaan jaksaisi kävellä kahta ylimääräistä kilometriä saadakseni muutamankymmenen sentin alennusta tai juuri sitä tietyssä marinadissa marinoitua kaalta (sikäli kun ylipäätään haluaisin syödä jonkun muun tekemää kiinalaista).
Mutta sisustusliikkeet. Miksi niitä samoja tuoksukynttilöitä, sinkkiämpäreitä, maalattuja puulaatikoita ja pajukoreja pitää myydä joka hemmetin kadunkulmassa ja vielä hirveän kalliilla? Kun ihminen kerran päättää hankkia jotain sisustuksellista, se on yleensä valmis menemään vähän kauemmas laajemman valikoiman perässä (se on puolet huvista).

Tässä kohti joku voisi tietysti huomauttaa, että tunnun tietävän sisustusliikkeistä melkoisen paljon ihmiseksi joka ei niiden olemassaoloa tajua. Ja tähän on vastattava, että joo, niin tiedänkin, ja myönnän että minä tosiaan käyn niissä aika usein, jos olen keskustassa ja joudun odottamaan bussia tai jotain. Ja ennen kuin huudat voitonriemuisesti, että no niin, juuri tuolla tavallahan ne saavat asiakkaita vaikka niitä olisi joka kadunkulmassa (odotellessanihan menen tietysti aina lähimpään) , haluaisin huomauttaa että ei minua silti voi laskea asiakkaaksi. En minä niistä mitään osta, ikinä, enkä aiokaan. Käyn vain katselemassa, millaisia juttuja niissä myydän nyt; jo yhdestä kaupasta saa aika hyvän läpileikkauksen niiden kaikkien tarjonnasta, taitaa olla niin epävarma kaupan ala etteivät uskalla sisällyttää suppeisiin valikoimiinsa muuta kuin kestosuosikkeja ja valtavirtaa. Ja jos haluan jotain hankkia, pistän tuotteen mieleen ja katson myöhemmin, löytyykö jostain isommasta kaupasta jotain vastaavaa. Ja tietenkin aina löytyy, koska ne pikkuputiikit eivät tosiaan uskalla olla poikkeavia. Ja niistä isoimmista kaupoistahan ostan tosiaan sekä hinnan että paremman valikoiman takia - miksi ostaa vain sisustuksen vuoksi jotain joka on vähän sinne päin, kun toisessa kaupassa sitä samaa saisi useamman värisenä ja kokoisena jne.

Tässä alkaa jo pikkuhiljaa tulla siihen johtopäätökseen, että jos noista kaupoista joku ylipäätään ostaa mitään, sen täytyy perustua hetken mielijohteeseen. Ja jälleen voisi minulle huomauttaa tähän joku neroperse talousasiantuntija, että yrittäjyyttä pitää tukea.
Miksi? Onko pakko? Onko kaikkien yrittäjyyttä pakko tukea? Eikö sille viidennelletoista sinkkiämpäripirjolle saa jo sanoa, että tämä katu ei tarvitse enää yhtään sisustusliikettä, etsi muita töitä? Tai eikö niille sisustusliikesinkkiämpäripirjoille voisi ehdottaa, että perustakaa yhteinen iso kauppa?
Onko yrittäjyys aina parempi vaihtoehto kuin kaikki muut? Jääkö kansantalous plussalle Tuettujen Yrittäjien yrityksistä, jotka jäävät yrityksiksi eli menevät nopeasti konkurssiin? Jääkö kansantalous plussalle, jos liikevaihto perustuu heräteostoksiin, sellaisiin kuin sinkkiämpäri? Jääkö kansantalous plussalle, jos kuukaudessa on muutama ihminen enemmän, jotka ovat ostaneet heräteostoksena sinkkiämpärin ja maksaneet siitä enemmän, sen sijaan että osa sinkkiämpärinmyyjistä olisi mennyt vaikka julkisen sektorin töihin? Tai vaikka jonkun toisen kauppaan myymään sinkkiämpäreitä?

...Jääkö kansantalous plussalle sinkkiämpäreistä? Mikä on järki nyt tässä?

...ja nyt taas on tylsästi

2009-03-31T23:46:00.003+03:00

Täyttelin Facebookissa tällaisen meemin aikani kuluksi vähän pilke silmäkulmassa, voisin julkaista sen nyt täälläkin, ehkäpä se huvittaa jotakuta teistä. Se sisältää kohtia joissa käsitellään mm. seksuaalista suuntautumista sekä sitä milloin olen viimeksi itkenyt, joten jos ehdottomasti et halua tietää minusta mitään tällaista, en suosittele lukemaan.

Toiveammatti: Sarjakuvapiirtäjä ja Marjan orja
Kiinostuksen kohteet: Eläimet ja kasvit, ja oikeastaan ihmisetkin, ja oikeastaan kaikki elävä ylipäätään, ja oikeastaan monet elottomatkin asiat, esim. salamat ja pilvet ja lumisade, tai oikeastaan aika lailla ihan kaikki... paitsi ei autot ja vastaavat, ihmisten keksinnöistä kiinnostaa oikeastaan vain maanviljely, eläinten kasvatus ja taide
Suurin haaveesi: Kts. ensimmäinen kohta, ja siihen lisäksi vielä oma hieno koti ja ehkä hevonen

Asiat, joita tykkäät tehdä: Ilmaista itseäni, olla jouten Marjan kanssa, olla jouten ja tehdä työtä hevosten ja koirien kanssa, suunnitella, järjestää itseni eksymään johonkin, valokuvata, piirtää ja maalata, nukkua, syödä
Asiat, joita keräät: Kasveja (eläviä)
Paras juoma: Melkein kaikki hiilihapolliset lukuunottamatta energiajuomia
Musiikkimaku: monipuolinen aina sekavuuteen asti
Suosikki bändit / artistit: Ehdoton ykkönen taitaa tällä hetkellä olla October Project
Paras näyttelijä: Jostain syystä Evan McGregor
Paras tv-ohjelma: En katso telkkaria
Harrastukset: Jalkaisin matkustelu, kuvataiteilu, kotivaimoilu, puutarhanhoito
Yleisimmin käytetyt sanat/lauseet: varmaankin "siis HÄH!?"

Kännykkä: vanha
Mikä eläin olisit: mäyrä! <3
Korut: Enimmäkseen omia, joskus lainaan siskolta
Kielitaito: suomi, eximia-englanti, vähän pakkoruotsia ja vielä vähemmän saksaa

Keittotaito: on olemassa, tykkäsin köksästä
Hyveet: kärsivällisyys, asiallisuus, vaatimattomat elämäntavat
Paheet: pitkävihaisuus, sotkeminen, veden tuhlaaminen suihkussa, äärimmäinen aamu-unisuus, makeanhimo
Mitä vaihtaisit ulkonäössäsi: Muutama kilo lisää oikeisiin kohtiin, parempi iho
Viime itku: En muista. Jonain yönä, valveillaolon asteesta ei varmaa tietoa.
Kengän koko: 39
Kiroiletko: Aika paljonkin
Tuletko toimeen vanhempiesi kanssa: Milloin tulen ja milloin en
Lempijäätelö: sitruuna-lakritsi, kinuskipähkinä
Ärsyttävin asia mitä ihminen voi tehdä: pahan tuulen tehokas levittäminen ympäristöön, vastuuttomuus, vihjailu, röyhkeä vaatiminen ja röyhkeys ylipäätään, draamakuningattaren elkeet
Paras neuvo jonka olet saanut: älä murehdi asioita joihin et voi vaikuttaa
Ketä/Mitä ajattelet nyt: teetä, marja keitti juuri vettä
Lempivaatteet: tunikat, caprihousut, seksikkäät mutta hyvällä maulla tehdyt paidat, mustat saappaani
Lempivaatemerkki: jaa-a
Asutko vanhempiesi kanssa: en
Ovatko vanhempasi eronneet: eivät
Millaisessa talossa asut: vanhassa kerrostalossa
Onko sinulla oma tietokone: on
Tyhmin juttu, jonka olet tehnyt: vitustako minä osaan päättää, saati että muistasin edes kaikkea mitä on tullut tehtyä

Suosikkiasiat kesässä: vaeltaminen! Ja vapaus, lämpö, ukkoset, puutarhahommat
Suosikkiasiat syksyssä: värit, sumu, tähtitaivaat ja kuutamot, ensimmäiset pakkaset ja ensilumi, tunnelma
Suosikkiasiat talvessa: talvinen taivas, lumiset metsät, joulu
Suosikkiasiat keväässä: lisääntyvä valo, aurinko, sulavat metsät, purot, sipulikukat, laulurastaat, mustarastaat, punarinnat, puutarhajutut, suuret suunnitelmat

Suosikkiloma: loma kuin loma!
Paras osa sanomalehdestä: yleisönosasto, se on samalla myös pahin osa
Millainen hiirimattosi on: olematon
Huonoin fiilis: paniikki/ahdistus
Paras fiilis: se vapaus ja riippumattomuus ja rauha joka tulee vaelluksilla, se hetki jolloin signeeraa putkeen menneen työn, se hetki jolloin katsoo silmiin ihmistä joka ymmärtää ja jota ymmärtää
Ensimmäinen asia aamulla, kun heräät: avaan koneen, pukeudun, laitan kahvia tulemaan.
Tuletko merisairaaksi: En ainakaan helposti
Kuulakärki-, vai lyijykynä: lyijykynä
Montako kertaa puhelin soi, ennenkö vastaat: no se riippuu, tottakai. Enkä ole laskenut.
Puhelimesi soittoääni: Joku jonka nimi taisi liittyä kevääseen :D
Tykkäätkö ajaa autoa: never tried
Ensimmäinen autosi: KOLIISI! Lol! 8D

Kenet haluaisit tavata: lisää ihmisiä
Minkä värisiksi värjäisit hiuksesi: värjään näitä nykyisin sellaisillä väreillä kuin hasselpähkinä ja keskivaalea.
Mitä on seinilläsi: mulla ja Marjalla on yhteiset seinät, ja Marja on meistä se joka tunkee niille tavaraa.
Onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä: lasi on kokonaan tyhjä. Mutta esim. mehulasi voi olla kokonaan täynnä mehua.
Pepsi vai coca-cola: jälkimmäinen
Vasen vai oikea käsi: olen vasuri
Miten kirjoitat koneella: aika kömpelösti
Mikä puutarhatyökalu olisit: vesiletku
Mitä on sänkysi alla: pölyä, pyykinkuivausteline ja pari mattoa
Onnenluku: 19, se on sekä nimi- että syntymäpäiväni
Millä nimellä liikut netissä: Moonie, Sukkakuvaaja, Saraviklo
Lempikappaleesi: monia
Harrastatko yhdenillansuhteita: en
Oletko koskaan pettänyt seurustelukumppaniasi: jaa mitä?
Onko sinua petetty seurustelusuhteessasi: jaa missä?
Oletko täysin hetero: sanotaan vaikka, että jos haluan/haluaisin naista, en ole vielä tavannut häntä
Mitä sinulla on tällähetkellä päälläsi: violetti paita jonka alla valkoinen toppi, lahkeesta käännetyt ruskeat samettifarkut, tummansiniset polvisukat.
Milloin sinä itket: aika harvoin ja yksin
Pidätkö runoista: rakastan hyviä runoja. Vihaan huonoja.
Millainen ajatusmaailma sinulla on: murretun sininen ja monikulmainen
Kenen luokse nyt haluaisit: tässä Marjan kanssa on ihan hyvä
Onko sinulla tatuointeja tai lävistyksiä: Ei, paitsi korvareiät vuodelta Paavo Nurmi
Mikä on nukkumaanmenoaikasi: Puolenyön aikoihin, mutta venähtää usein
Oletko koskaan suudellut samaa sukupuolta olevaa: en
Haluaisitko: en, enkä ole varma haluaisinko itseasiassa suudella ketään suulle, jotenkin ei vaan tunnu mun jutulta

Voisitko rakastua samaa sukupuolta olevaan: vannomatta paras
Onko sinulla salaisia fetissejä: ei tietääkseni
Onko sinulla isot puhelinlaskut: kuulemma ei
Kuka maksaa laskusi: isä maksaa puhelin- ja lääkärinlaskut, tietyn osan maksaa Kela ja loput maksan itse

Onko sinulla ajokortti: ei
Lempikeksisi: ne Mövenpickin keksisysteemit sinisissä rasioissa. O___O Ja suklaakaurakeksit.
Äänekkäin ihminen jonka tunnet: ...just nyt varmaan... Tomi
Paras aika vuorokaudesta: varhainen aamu, ilta
Ikävin aika vuorokaudesta: aamupäivä, alkuilta
Paras päivä viikosta: perjantai ja lauantai
Vähiten kivoin päivä: kaikki loput
Ketä ajattelet juuri nyt: lähinnä itseäni

Elämänohjeita ja vasta-argumentteja

2009-03-21T20:31:00.003+02:00

Löysinpäs tässä netin syövereistä tällaisen elämänohjekokoelman, jonka kirjoittaja on tuntematon. Julkaisen sen nyt tässä ja otan huvikseni kantaa jokaiseen.

1. Life isn’t fair, but it’s still good.

Jep. Elämää ei minusta muutenkaan pitäisi arvioida sillä mittapuulla, onko se reilua vai ei. Se ei noudata ihmisen käsitystä reiluudesta eikä ainakaan piittaa siitä, eikä ihminen muutenkaan ole missään asemassa esittämään sille mitään vaatimuksia - elämä esittää niitä ihmiselle, eikä ihminen voi muuta kuin yrittää sopeutua. Elämä ei aio pyytää anteeksi ja hyvittää, vaikka sitä syyttäisi mistä, joten on pelkkää ajanhaaskausta jäädä odottamaan sellaista.
Ihminen joka jotenkin sortuu "elämän epäreiluuden" alle ei ole minusta niinsanotusti liian hyvä tähän maailmaan, vaan huono sopeutuja. Tai sitten hän ei puhu oikeasti elämästä kun valittaa elämän epäreiluudesta, vaan jostain tarkemmin rajatusta osa-alueesta, jolloin tilanne on jo ihan toinen. Ihmiset käyttävät asioista liian usein vääriä nimiä.

2. When in doubt, just take the next small step.

Ehkä. Tosin minusta joskus odottaminenkin on ihan käypä strategia, mutta ehkäpä se lasketaan tässä askeleeksi, kunhan se on tietoinen valinta.

3. Life is too short to waste time hating anyone.

Kyllä ja ei. Vihaaminen on turhaa silloin kun se vie aikaa ja voimia eikä hyödytä mitään. Mutta vaikka lakkaisi vihaamasta, se ei tarkoita että pitäisi antaa anteeksi, ja aggressiohan on varmaan maailman tehokkain asioita liikkeelle paneva voima.

4. Don’t take yourself so seriously. No one else does.

Nimenomaan. Yleensä mitä vimmaisemmin huolehtii katu-uskottavuudestaan, sitä naurettavammalta saa itsensä näyttämään, ja karu totuus on että karismaattisimpina pidetään usein ihmisyksilöitä, jotka vähiten piittaavat siitä mitä heistä ajatellaan.

5. Pay off your credit cards every month.

Haha, minulla ei ole koskaan ollut luottokorttia, joten tähän on paha sanoa mitään. :D Mutta yleisellä tasolla voin kommentoida, että velkaantumisen vaikutukset elämälle ovat sen verran ilmeiset, että kukaan tuskin tarvitsee minua nyt niistä saarnaamaan.

6. You don’t have to win every argument. Agree to disagree.

Minä en muuten henkilökohtaisesti edes tajua mihin pyrkivät sellaiset ihmiset, joiden on pakko olla koko ajan oikeassa. Ja miltä itse uskovat muiden silmissä näyttävänsä.

7. Cry with someone. It’s more healing than crying alone.

Joo, jos valitsee sen seuran hyvin ja jos ylipäätään on mistä valita.

8. It’s OK to get angry with God. He can take it.

Minä en agnostikkona halua enkä voi ottaa kovinkaan paljoa kantaa näihin uskonnollisiin juttuihin, mutta sanon silti, että tämä kuulostaa hyvältä.

9. Save for retirement starting with your first paycheck.

Tämä ohje on selvästi laadittu maassa jossa ei ole meidän sosiaaliturvaamme, joten en kommentoi tähän mitään.

10. When it comes to chocolate, resistance is futile.

Aivan. Paitsi jos on ihan helvetin ylipainoinen. Jos on, kannattaisi kaikesta huolimatta yrittää parhaansa.

11. Make peace with your past so it won’t screw up the present.

Kyllä. Tosin joskus se rauhan tekeminen voi olla niin pitkä ja vaikea prosessi, että se yksin riittää ryssimään sen nykyisyyden, ainakin hetkeksi, joten en moiti niitä jotka eivät tähän hommaan halua ryhtyä.

12. Its OK to let your children see you cry.

Sanoisin kyllä, että riippuu lapsen iästä ja tilanteesta. Lapsen pitäisi tiettyyn ikään asti saada uskoa, että vanhemmat hallitsevat tilanteen kuin tilanteen, mutta se ikä ei muistaakseni ole kovin korkea.

13. Don’t compare your life to others’. You have no idea what their journey is all about.

Kuulostaa viisaalta, vaikka täytyykin myöntää että minä en tätä noudata enkä haluaisikaan. Kyllähän minun jotenkin on pysyttävä kärryillä siitä miten edistyn ja missä on hankaluuksia, enkä voisi tehdä tätä ellen harjoittaisi minkäänlaista vertailua.

14 If a relationship has to be a secret, you shouldn’t be in it.

Miksi jotkut ihmiset haluavat pitää suhteensa salassa? Toisaalta, mikä siinä salailussa tarkalleenottaen on vahingollista? En ymmärrä.

15. Everything can change in the blink of an eye. But don’t worry; God never blinks.

Ensimmäisen lauseen allekirjoitan täysin. Toisesta en tajua ns. hevonvittua.

16. Life is too short for long pity parties. Get busy living, or get busy dying.

En ole varma ymmärsinkö tätä nyt ihan oikein ("pity parties"?), mutta kuulostaa hyvältä.

17. You can get through anything if you stay put in today.

Voi olla joo.

18. A writer writes. If you want to be a writer, write.

Hahaha, aivan! :D Nimenomaan! Huvittaa ihmiset jotka sanovat että haluaisivat maalata/kirjoittaa/mitälie mutta eivät juuri nyt voi koska sitä ja tätä. Typerin selitys on inspiraation puute. Ei ole mitään inspiraatiota! On vain tahto luoda ja halua tehdä niinkuin tahtoo, eli luoda. Keinot hoituvat kyllä itsestään.

19. It’s never too late to have a happy childhood. But the second one is up to you and no one else.

Seuraava mikä? Nyt meni ohi.

20. When it comes to going after what you love in life, don’t take no for an answer.

Jaa-a. Nyt riippuu kaikki niin kaikesta etten taida sanoa mitään.

21. Burn the candles, use the nice sheets, wear the fancy lingerie. Don’t save it for a special occasion. Today is special.

Jep. Kyllä minäkin säästelen asioita jotain erityistä tapahtumaa varten, mutta ainakin pidän huolen että minulla on selkeä ja konkreettinen käsitys siitä mitä nämä tapahtumat ovat ja koska ne ovat tulossa. Eli ei mitään "sitten joskus" -meininkiä.

22. Over prepare, then go with the flow.

Enpäs. Ylivalmistaudun kyllä usein, mutta en haluaisi. Turha piirre.

23. Be eccentric now. Don’t wait for old age to wear purple.

Olenkohan jo?

24. The most important sex organ is the brain.

Joo ja ei.
Varmaan turha opetella mitään ihme temppuja jos perusasiat on pielessä, mutta... tämä lause kuulostaa minun korviini silti epäuskottavalta kun ottaa huomioon miten hyvin sukupuolielämä vaikuttaa onnistuvan sellaisiltakin joiden aivoista tai niiden tilasta en keksi mitään hyvää sanottavaa.

Riippuu vähän näkökulmasta ja siitä millaisiin asiayhteyksiin tätä teesiä käytetään.

25. No one is in charge of your happiness except you.

Näinpä.

26. Frame every so-called disaster with these words: “In five years will it matter?”

Joku tällainen laajempi perspektiivi kannattaa tosiaan olla.

27. Always choose life.

Joo. Ei kukaan oikeasti halua kuolemaa, ei ihmistä ole rakennettu sillä tavalla; jotkut vain haluavat ja tarvitsevat kipeästi muutosta ja luulevat, että sen voi saavuttaa kuolemalla. Itsetuhoisuus on ajatusvirhe. Yleensä sellaisten ihmisten virhe, jotka ovat huonoja toisaalta pyrkimään ja toisaalta vastustamaan.

28. Forgive everyone for everything.

En.

29. What other people think of you is none of your business.

Yleensäottaen joo. Toisten tunteet pitäisi kyllä ottaa huomioon ja varoa satuttamasta muita, joten sikäli kannattaisi olla herkkä palautteelle.

30. Time heals almost everything. Give time time.

Toivottavasti.

31. However good or bad a situation is, it will change.

Näinpä.

32. Your job won’t take care of you when you are sick. Your family will.

Tismalleen.

33. Believe in miracles.

Öö... ok.

34. God loves you because of who God is, not because of anything you did or didn’t do.

En minä välitä siitä rakastaako Jumala minua vai ei, jos ylipäätään on olemassa, koska aika lailla samalla tavalla se tuntuu kaikkia ihmisiä kohtelevan rakasti se niitä tai ei. Enkä välitä syistäänkään.

35. Whatever doesn’t kill you really does make you stronger.

Jos osaa ottaa opikseen ja suhtautua näin, niin kyllä. Mutta joistakin ihmisistä kerta kaikkiaan tulee vain vihaisia, katkeria ja vittumaisia.

36. Growing old beats the alternative — dying young.

...Niin?

37. Your children get only one childhood. Make it memorable.

Minulla ei ole lapsia ja luulen ettei minun ikinä kannatakaan hankkia, joten en sano tähän mitään.

38. Read the Psalms. They cover every human emotion.

En lue. Vaikka tuo väite pitäisikin paikkansa.

39. Get outside every day. Miracles are waiting everywhere.

Ehkä minun tosiaan kannattaisi, vaikka en aina jaksakaan nähdä siinä mitään järkeä.

40. If we all threw our problems in a pile and saw everyone else’s, we’d grab ours back.

Enpä oikein tiedä. En oikein usko. Minusta on vahingollista ajatella, että omat ongelmat eivät koskaan ole mitään verrattuna muiden ongelmiin.

41. Don’t audit life. Show up and make the most of it now.

Tähän haluaisin tarkennusta.

42. Get rid of anything that isn’t useful, beautiful or joyful.

Entäs jos sen on saanut lahjaksi vaikka se olisikin kamala?

43. All that truly matters in the end is that you loved.

Voi olla. Vaikka en näin nuorena osaakaan oikein sanoa tähän mitään. Mutta entäs vaikka ihmiset jotka ovat voittaneet Nobelin tai jotain? Kai silläkin nyt joku väli on?

44. Envy is a waste of time. You already have all you need.

En ole samaa mieltä.

45. The best is yet to come.

En ole tästäkään samaa mieltä. Tai no ehkä minun kohdallani näin onkin, mutta monen muun kohdalla varmasti ei.

46. No matter how you feel, get up, dress up and show up.

Mutta entä jos kukaan ei halua katsella minua eikä siedä minua lähellään kun olen päättänyt lähteä ihmisten ilmoille "no matter how I feel"? En aina itsekään jaksaisi katsella itseäni. Enkä joitakin ihmisiä kun ovat tietyssä mielentilassa.

47. Take a deep breath. It calms the mind.

Oletko ikinä kuullut hyperventiloinnista? Siinä on kyse justiinsa siitä, että vedetään syvään henkeä. Monta kertaa.

48. If you don’t ask, you don’t get.

Minusta se ei saisi mennä näin, mutta näyttää kuitenkin siltä, että se menee näin.

49. Yield.

Joo. Paitsi välillä en.

50. Life isn’t tied with a bow, but it’s still a gift.

Ei tämä ole minusta oleellista. Ei elämää kannata ajatella lahjana tai rangaistuksena. Se vain on.

...Näin. Mainittakoon vielä, että saatte pian seuraavan sivun Lintuja.

Mainosmietelmiä

2009-02-25T20:46:00.004+02:00

Katsoin pitkästä aikaa telkkaria, ja ennen kaikkea ihan kokonaisen mainostauon. Minusta mainokset ovat mielenkiintoisia ja tärkeitä. Ne peilaavat jotakin. En muista koska olisin viimeksi ollut kärryillä siitä millaisia mainoksia telkkarissa nykyään pyörii, siitä täytyy olla vuosia, mutta nyt monen vuoden jälkeen suoritettuani uuden pikaperehtymisen voin sanoa, että mainokset ovat muuttuneet.

Niistä on tullut suorastaan psykedeelisiä. Reippaasti isompi osa niistä on nykyisin animoituja (kumma että pitävät nykytrendikästä kökköäkin 3D-animointia jotenkin vähemmän halvan näköisenä kuin mitä laadukas 2D voi olla - ei se ole), ja sehän tietenkin vapauttaa pelleilemään ja leikkimään vaikka miten kun se ei aiheuta ylimääräisiä kustannuksia.
Ei jumaliste. Tujotin sitä meininkiä Juha Vuorista lainaten otsa lomakehyllynä. Pikku-ukot vaan tanssii ruudulla! Mitä helvettiä! En tiedä olenko itse vain hullu ja mahdollisesti tulossa vielä hullummaksi, mutta minusta niistä osa oli jo niin outoja, että se oli ahdistavaa. Vetäydyin järkyttyneenä huoneeseeni lohduttautumaan kaikella tutulla, vanhalla, epätrendikkäällä ja tylsällä. Ja toivon etten näe ensi yönä painajaista jossa riehuvat NIIN SÖPÖT JA IHQT muovisen näköiset mulkosilmäiset 3D-animoidut eläinhahmot.

No, kun nyt kerran on sairaus ajankohtaista...

2009-02-15T19:27:00.002+02:00

No voi nyt jee. Minulla on yli 38 astetta kuumetta ja pelkään että 39 asteen raja voi paukkua vielä tänä yönä. Jostain revin nyt silti kuitenkin virtaa kirjoitteluun. (No, ehkä ihan vaan siitä ettei minua vielä nukuta muttei oikein jaksa tehdä mitään kunnollista.)

Voisinpa ottaa tässä joutessani puheeksi missikisat ja niiden myyttisen, huhutun suhteen tyttöjen anoreksiaan. Minä en missikisoja ole seurannut (no siis tietenkään en ole, en omista telkkaria), mutta Marja halusi näyttää minulle netistä kuvia tämän vuoden ehdokkaista. Hän osoitteli heistä muutamaa ja ällisteli, että miten tuon näköinen voi päästä missikisoihin. Itsekin yhdyin tähän mielipiteeseen siilä varauksella, että en pidä yhtäkään ehdokasta rumana (kyllä siihen vaaditaan jo jotain ihan erityistä), ainoastaan yllättävän vaatimattoman näköisinä tuon tason kisaan. Jos siellä on tuollaisiakin, väitän että minäkin olisin halutessani päässyt mukaan. Ja vähintään puolet kavereistani, nyt kun ajattelen tarkemmin. (Etenkin Anna, Noora ja serkkuni Hanna, olenhan muistanut mainita kuinka ihastuttavan näköisinä minä teitä pidän?)
Mutta samapa se minulle kuitenkin on kun en seuraa enkä välitä, ja hyvähän se on että kansalla on sirkushuveja noinkin harmittomasta kisasta. Ja kyllä, aivan oikein, sanoin harmittomasta, pidän missikisoja paljon harmittomampana viihteenä kuin esimerkiksi monia tosi-tv:itä. Meinaan seistä tämän väitteen takana ja perustelen nyt lyhyesti.

Kukaan ei sairastu anoreksiaan vain katsomalla missikisoja. Tokihan meillä on yhteiskuntana vastuu siitä että emme luo täysin järjettömiä ja epäterveellisiä kauneusihanteita, mutta vaikka joka ikinen missi olisikin kuinka alipainoinen ja edustaisi millaisia ihanteita, se ei aiheuta kenellekään anoreksiaa. Paino sanalla aiheuta.
Sen verran kun anoreksiasta tiedän, se on monimutkainen psyykkinen häiriö, jonka taustalta voi löytyä masennusta, huonoa itsetuntoa ja varmaan vielä vaikka mitä muutakin - mutta ei välttämättä epäterveitä ihanteita. Kaikki anorektitkot eivät riuduta itseään siksi että ihannoisivat laihuutta ja haluaisivat täten olla "kauniita", joillekin (veikkaanpa että sille fiksummalle osalle) anoreksia on vain tapa hallita/rangaista omaa kehoaan, eivätkä he missään vaiheessa ole kuvitelleetkaan näyttävänsä kauniilta.
Mutta entäs sitten ne loput, te kysytte. Eli ne, jotka ovat anorektikkoja nimenomaan koska ovat sillä tavalla mielestään kauniita, ja joilla siis on pakkomielle näyttää kauniilta. Mietitäänpä hetki millaisia johtopäätöksiä ihmisen, joka on tällaiseen sortunut, on täytynyt tehdä - tai olisi täytynyt, jos olisi saanut kimmokkeensa nimenomaan missikisoista. (Huomaattehan tässä tapauksessa rajata seuraavat väitteeni koskemaan vain tällaisia oletettuja henkilöitä, joista en edes tiedä, onko heitä oikeasti olemassa - ne siis eivät koske kaikkia anorektikkoja eivätkä edes kaikkia sellaisia anorektikkoja jotka ihannoivat laihuutta.) Minulle tulee mieleen ainakin seuraavanlaisia, sen itsestäänselvän "laihuus on kaunista" -teesin lisäksi:

- En ole hyväksytty, ellen ole kaunis (eli laiha). Koska kaikki tarvitsevat hyväksyntää, minun tulee olla mahdollisimman kaunis (eli laiha). Olisin hyväksyttävämpi ihminen, jos olisin kaunis (eli laiha). Kauniit ihmiset ovat hyväksyttävämpiä kuin rumat.
- Se, että missikisojen osanottajilta vaaditaan jotain, tarkoittaa automaattisesti sitä, että minultakin vaaditaan.
- Minun tulee täyttää nämä vaatimukset, riippumatta siitä kuka niitä tarkalleenottaen vaatii, mikä on lähipiirin suhtautuminen jne.

Suoraansanottuna, jos näin ajattelevia ihmisiä on oikeasti olemassa, pidän heitä aivan yhtä idiootteina kuin niitä mystisiä ilkeitä ihmisiä, joiden oletetaan pitävän näitä vaatimuksia yllä sortumatta itse ikinä kamppailemaan niiden kanssa. Ja minusta on surkuhupaisaa, miten kirjavana, sekavana ja epämääräisenä tätä ilkeiden ihmisten joukkoa pidetään - milloin syyllinen on "media", milloin "normaalit ihmiset", milloin vaatetehtailijat, milloin mitkäkin kisat, ja pahimmillaan jopa Laihat Ihmiset, nuo onneaan ymmärtämättömät (jotka niputetaan tällaisissa tilanteissa joksikin yhtenäisesti ajattelevaksi ihmismassaksi).

Eli lyhyesti - sairaita kaunesuihanteita pitävät mielestäni kaikista voimakkaimmin yllä ihmiset jotka sortuvat itse niiden orjiksi; ja jos ihminen on niin idiootti ja varustettu niin paskalla itsetunnolla, että saattaisi saada jonkun syömishäiriön missikisojen takia, se kyllä aivan varmasti kehittää jonkun sairaan tavan sitä paskaa itsetuntoaan ja idioottimaisuuttaan ilmentää. Oli niitä missikisoja tai ei.

...Joo. Tjaa, ihan hyvin minä näköjään tämän vedin näin korkeassa kuumeessakin. Mitähän huomenna.

"Ellu, mä meen sun koneelle." "No niinpä näköjään teit."

2008-11-05T01:03:00.002+02:00

Minun ja Marjan yhteiselo on melkoisen leppoisaa. Rauhallisina, suvaitsevaisina, käytännöllisinä ja toisiimme kovin kiintyneinä ihmisinä päätimme tähän kämppään muuttaessamme, että nukumme samassa huoneessa emmekä tarvitse omia huoneita, vaikka meidän olisi ollut mahdollista pitää sellaiset. Tätä kämppää ennen jaoimme keskenämme suunnilleen 27 neliötä tilavan yksiön, ja se kävi tarpeettoman ahtaaksi, mutta lähinnä vain siksi että sinne ei mahtunut tarpeeksi tavaraa. Tämän kämpän kanssa sovittiin, että jos samassa huoneessa nukkuminen alkaa vituttaa, tehdään sitten joku uusi järjestely. Ei ole vieläkään tarvinnut tehdä.
Meidän kämppämme käsittää siis keittiön, kylpyhuoneen, makuuhuoneen ja piirustushuoneen. Piirustushuoneeksi minä sanon tätä tilavaa huonetta sen takia, että siellä ei ole mitään muuta olohuoneeseen viitaavaa kuin sohva. Ei edes telkkaria. Lähes kaikki tila kuluu minun ja Marjan piirustuspöydille, piirrustusvälinehyllyille ja kahdelle tietokoneelle. Tässä kämpässä luetaan, keskustellaan, nörtteillään, keitellään teetä, tehdään ruokaa, ja ennenkaikkea piirretään. Ei kovin räväkkää eikä äänekästä menoa.

Ehkä kenties juuri tämän suorastaan yliluonnollisen ja omituisen harmonisen yhteiselon takia minusta on todella mukavaa, kun tänne aina silloin tällöin tulee vieraita pakkaa sotkemaan ja rutiineja rikkomaan. Viime viikonloppuna saimme kylään pikkusiskoni Annin ja hänen poikaystävänsä Sampsan. Ja kun tarvitsee rikkoa ja sotkea pakkoja ja ruutiineja, minun siskoni on lyömätön ykkönen.

Lauantai-iltana Marja oli käymässä naapurissa ja minä olin kotona kolmestaan näiden muksujen kanssa. En muista miten tilanne sitten siihen suuntaan oikein kehittyi, mutta jossain vaiheessa tajusin vain, että Anni ja Sampsa olivat panneet pystyyn spontaanin painiottelun keskellä piirustushuoneemme lattiaa (johon olimme levittäneet heille patjat). Hyssyttelin aluksi hieman, että lapset lapset, muistakaa naapurit ja iltahiljaisuus, mutta jouduin heti perään toteamaan, että ai jaa, ei se hiljaisuus alkanutkaan ihan vielä. Pariskunta rauhoittui hetkeksi, mutta kohta sisko oli taas hyökkäämässä Sampsan kimppuun. Sitä ennen hän katsoi minua ja kysyi virnuillen niinkuin pahanteossa oleva Annintyperys vain osaa, että Ellu, niin koska se iltahiljaisuus alkoikaan? Se ei alkanut edelleenkään vielä, joten kohta paini oli taas täydessä käynnissä.
Kerran sen aikana kuulin Sampsan ulvaisevan, että hyi mikä raaja toi on.
Jossain vaiheessa kun Anni oli päässyt niskan päälle, se vilkaisi minua hymy perseessä ja hihkaisi hilpeästi, että "showpainia!" Minä seurasin tätä spektaakkelimaista näytöstä aitiopaikalta suunnilleen yhtä kiihkeänä kuin virallinen lottoarpoja, ja vastasin siskolle toteamalla, että no niinpä näyttää olevan. Tulin siinä katsellessani ajatelleeksi, että mahtaakohan mikään kamppailulaji tuntea sellaisia kokovartalolukituksia joita Anni siinä parhaillaan sovelsi hyvällä menestyksellä. Minä taisin tosiaan olla melkoisen hyvä harjoitusvastus monen vuoden ajan, tai sitten Anni on vain luonnonlahjakkuus. Ainakin hän oli suosikkipainikaverini kun olin pieni, eikä ainakaan siksi, että olisi ollut helpoin, päin vastoin.

Jossain vaiheessa en kuitenkaan enää halunnut seurata vierestä. Koska painiottelua a) käytiin minun lattiallani ja b) Sampsa oli pahasti alakynnessä ja hätää kärsimässä, katsoin olevani oikeutettu puuttumaan otteluun. Poistin siskoni manuaalisesti poikaystävänsä päältä kerran niskasta ja kahdesti käsivarresta kiskoen. Seurasi ainakin kerran jotain käsittämätöntä kitinää siitä miten Sampsa on "muutenkin ylivoimainen".
Ei näyttänyt siltä. Sampsa yritti selittää minulle, että hän ei tarvitse apua, mutta minä vastasin, että voi ei herraseni, sinä et ole nyt alkuunkaan niin voitokas että uskaltaisin jättää sinut oman onnesi nojaan. Anni hihkaisi tähän voitonriemuisena, että "NIIN JUST", mahtoiko edes tajuta sillä hetkellä, että olisi ollut hänen etunsa, jos olisin uskonut Sampsan pärjäävän eikä päinvastoin. Jossain vaiheessa Sampsa oli päässyt voitolle ja istui selällään makaavan annin vatsan päällä hajareisin ja piteli Annia ranteista painaen hänen kätensä lattiaan kuin raiskaaja, ja ehdotti aselepoa. Eikä Anni silloinkaan suostunut. Se osaa olla aivan uskomaton tuittupää.
Jossain vaiheessa minä möykkäsin sille, että minun ei ole vuosiin tarvinnut istua sinun päällesi, nytkö se täytyy taas aloittaa, ja painiminen loppui (vaikka en kyllä tiedä, oliko se mitenkään minun ansiotani).

Onneksi sillä on nyt painikaverina joku muu kuin minä. Seuraavaa vierailua odotellessa.

Kuka oikeastaan on äänestyskykyinen kansalainen?

2008-10-28T22:18:00.004+02:00

Luin tässä jonain päivänä, että ihmiset jotka eivät sairautensa tai vammansa takia pääse äänestyspaikalle äänestämään, saavat äänestää kotonaan tarvittaessa vaaliavustajan avulla. Sinänsä hieno käytäntö, mutta missä menee äänestyskyvyn raja? Millaisin perustein ja millaisiin tapauksiin äänestysapua annetaan?

Miten vaikka vanhainkodissa tai sairaalassa olevat vanhukset, joiden pääsyy äänestysavun tarpeeseen on varmaankin fyysinen raihnaisuus, mutta entäs jos heidän järkensäkään ei enää oikein leikkaa? Tai entä jos ongelmat ovat pelkästään aivojen suorituskykyyn liittyviä, niinkuin vaikka muuten terveillä dementikoilla? Saavatko dementikot äänestää? Jos eivät, miten heidän äänestytkyvyttömyytensä todetaan? Mihin vedetään raja, vai vedetäänkö mihinkään? Tarjotaanko kaikille dementoituneille tai muuten "höperöille" vanhuksille äänestyslappua kokeeksi ja yritetään selittää että nyt ois vaalit, tässä on ehdokkaat, haluatko äänestää? Jos ei, kuka saa päättää, että heillä ei ole oikeutta äänestää? Väestörekisterikeskuksessa kun ei käsittääkseni millään voida tietää kunkin kansalaisen henkistä terveydentilaa vaan ilmoitus äänioikeudesta lähetetään kaikille täysi-ikäisille - ja kun ei äänioikeudelle ole asetettu yläikärajaa, niin eikö sitä silloin lähetetä aina kuolemaan asti? Kuka päättää, että sitä ei saa käyttää?
Ja mites sitten semmoiset vanhukset, jotka ovat sen verran perillä ympäristöstään että tajuavat milloin on vaalit ja vaativat saada käyttää äänioikeuttaan, mutta joista on ihan yleisessä tiedossa ja mustaa valkoisella, ettei heillä kuitenkaan ole todellakaan kaikki kotona?

Ja entäs sitten mielisairaaloiden suljetut osastot? Saako sieltä äänestää? Läheskään kaikki siellä olevathan eivät ole varsinaisesti hulluja, vaan käsittääkseni siellä on aika paljon ihmisiä jotka ovat ihan vaan pahasti masentuneita, ja välitön syy siihen miksi he ovat laitoksessa on se että he eivät jaksa huolehtia itsestään ja ovat itsetuhoisia. Se ei kuitenkaan vielä välttämättä sulje pois sitä, että he pystyisivät äänestämään, koska he voivat olla perillä yhteiskunnasta ja ympäristöstään aivan niin kuin terve ihminen on. Joo, en kyllä minäkään oikein usko että ihminen joka tahtoo tappaa itsensä vaivautuisi äänestämään, mutta ajatelkaa tätä teoreettisena kysymyksenä. Hän saattaisi haluta, eikä kukaan voi minusta silloin sanoa ettei hänellä olisi siihen kykyä ja oikeutta.
Toisaalta kun mennään toiseen ääripäähän, mielisairaaloissa on kyllä niitäkin ihmisiä, joilla ei omasta mielestään ole mitään hätää, mutta he ovatkin mielestään myös Kristuksia ja Napoleoneja. Entä he?

Kunhan olen utelias.

Muistokirjoitus opettajalleni

2008-10-19T00:40:00.004+03:00

Muistan vielä oikein hyvin sen, miten kiipesin joskus syliisi pienenä tyttönä. Olin hirveän pelokas ja ujo lapsi, mutta sinuun minä luotin. En ollut ainoa. Sinun lähellesi pyrki aina jonoksi asti pieniä natiaisia, eka- ja tokaluokkalaisia ja vähän vanhempiakin, jotka halusivat tulla kuulluiksi, huomatuiksi ja hyväksytyiksi sillä tavalla kuin sinä sen osasit suoda. Olit ehkä viimeinen tuntemani ihminen, jonka voisin joskus kuvitella nostavan haulikon olalleen tappaakseen kaksi lasta. Omansa.

Enpä minä silloin seitsemänvuotiaana pienenä tyttönä sinun sylissäsi olisi osannut kuvitella, että neljäntoista vuoden päästä minä sytytän sinulle ja perheellesi kynttilää teidän entisen kotinne pihalla sinun tapettuasi teidät kaikki. Nimittäin se valoisa ja lempeä nuori mies, joka sinä silloin olit, sattui olemaan niitä harvoja ihmisiä ja asioita maailmassa, joka oikeasti onnistui olemuksellaan rohkaisemaan minua, rakentamaan luottamusta maailmaan, elämään ja ennen kaikkea toisiin ihmisiin, joihin minulla jo silloin oli säröilevä yhteys. Niitä harvoja aikuisia, joihin luotin ja joille puhuin. Niin klisee kuin tämä onkin, minä en unohda sinun hymyäsi koskaan. Yhteen aikaan se edusti minulle rohkeutta ja toivoa. Aivan oikein, sinä edustit minulle toivoa, sinä joka lopulta sorruit toivottomuuteen.

Mutta minä en ole vihainen, en koe itseäni petetyksi, en vaikka olisit teeskennellyt elämäniloasi jo silloin. Silloin sinä olit esikuva, mutta sallin sinulle nyt kaikin mokomin vailla katkeruutta kaiken mahdollisen inhimillisyyden ja heikkouden, koska se esikuva joka olit, ehti tehdä tehtävänsä.

Muistan miten sinulle oli niin helppo tulla aina kertomaan, että arvaa mitä ope, ja sitten sai puhua mistä vaan. Kertoa mitä oli nähnyt eilen koulumatkalla, kertoa mitä äiti sanoi kerran, kertoa mitä sisko teki, mitä hyvänsä, mikä vaan itselle oli tärkeää. Minäpä kerron sinulle vielä viimeisen kerran, mikä minulle nyt on tärkeää. Asia on tismalleen sama, jonka olisin kertonut sinulle joka tapauksessa, jos olisin törmännyt sinuun jonain rauhallisena iltapäivänä vaikka kävelyllä tai kaupassa tällä pienellä, hiljaisella perällämme.

Arvaa mitä, ope. Et ehkä muista minua kaikkien niiden lasten joukosta, joita opetit, mutta minä muistan kyllä sinut oikein hyvin. Minusta on tullut nyt iso tyttö. Nuori nainen. Minä olen edelleen hirveän pelokas. Pelkään ihmisiä ja vähän maailmaakin. Minulla on ollut vaikeaakin, tiedätkös. Mutta ope, ei se haittaa. Minä halusin kertoa sinulle, että nyt minä osaan hymyillä ja puhua lapsille niinkuin sinä, sanoa niille ihan koko sydämestäni, että tämä maailma on teille hyvä paikka elää, älkää pelätkö, teidän ei tarvitse, vaikka minä itse pelkäänkin. Mutta minäkin jatkan matkaa, minä selviän kyllä, minä en ikinä luovuta, ja toivottavasti pääsen vielä hyvin, hyvin pitkälle. Toivota minulle onnea, hymyile minulle vielä kerran, ope, tai oikeastaan hymyillään yhdessä, kun minäkin kerran osaan jo.

Sinun oppisi meni perille.